Voi rouvitella!

Tiedän, että täällä blogin puolella on tullut taas vietettyä hiljaiseloa, joten nyt on korkea aika korjata asiaa. Täydennän näin jälkikäteen tekstejä ja ajoitan ne niille päivämäärille, milloin asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Ai miksi teen näin? Koska pystyn ja haluan tämän blogin olevan edesti jotenkin kronologinen.

No siis vihdoin koitti se kauan odotettu päivä: tiistaina 17. kesäkuuta meidän aliupseerikurssilaiset ylennettiin alikersantin kunnioitettavaan arvoon. Minä olen siis nyt rouva alikersantti! Aivan mahtavaa!!! Itseasiassa Aliupseerikurssi kokonaisuudessaan meni minulta loistavasti, pistemääräni oli oman linjani toiseksi korkein ja arvosana kiitettävä. Kaikista eniten ehkä kuitenkin höllii Aukin risti ja kulmaraudat rinnassa... mutta ei haittaa ne kiitokseksi tulleet kuntoisuuslomatkaan yhtään :)

Nyt sitten täytyy koittaa totutella rouvitteluun ja ryhmänjohtajan raskaaseen vastuuseen, paitsi että ei, sillä aloitan maanantaina 23.6.2014 Ruotuväki -lehden hommissa, joissa ei sitten turhaan pokkuroida. Santahaminassa kasarmiolosuhteissa toivoisin kuitenkin edes vähän saavani valtaa tai rouvittelua osakseni... edes aivan pikkuriikkisen.

Siinä sitä on, mustaa valkoisella ja merkit odottamassa kiinnitystä!

Viimeinen (?!?) voimanponnistus

Kesäkuu on alkanut! Tämä tarkoittaa ainakin kahta asiaa: sataset paukkuu ( TJ199 ) ja aliupseerikoulu lähestyy väistämättä päätöstään, enää 2 viikkoa.

Toukokuun loppu olikin ainakin näillä näkymin itselleni se viimeinen todellinen (fyysinen) voimanponnistus. Läpiviennissä oli jo pitkään kummitellut viikolle 22 toinen RTK mutta mitä lähemmäs mentiin niin sitä epätodennäköiselle vaikutti, että meille olisi jaksettu uutta ryhmätaitokilpailua väsätä. Varsinkin, kun Helatorstai ikävästi katkoo viikkoa.

No onneksi meillä on kekseliäitä skappareita. Yhtiestoimin ne tuumi et annetaan vähän soveltavaa koulutusta ja sitä ansaittua vapaata: viikolla ma-ke koulutusta ja sitten siitä lomille... juuh kiva, mutta mitä koulutusta: maanantaille Liikunnan koulutyö: Esterata ja sitten tiistai-keskiviikko RJ-tutkinto, eli ryhmänjohtajatutkinto.

Valitettavasti maanantai oli sateinen päivä, eikä päästy suorittamaan esterataa (tosi iso harmitus!) mutta se johti siihen, että porukka pääsi kunnolla henkisesti valmistumaan RJ-tutkintoon. Pakattiin täyspakkaus, jokaiselle hankittiin oma toimiva intin polkupyörä ja kaikille suositeltiin aikaista nukkumaanmenoa, sillä kuulemma herätys olisi aikainen ja tutkinto kestäisi yhtäjaksoisesti keskiviikkoaamuun.

Totuus oli, että tiistaina herättiin klo 05.00 ja siitä sitten aamupalan jälkeen täpäri päälle ja taisteluvarustuksessa pyöräillen ampumaradalle, jossa porukka jaettiin neljään 7 hengen ryhmään. Ryhmät suorittivat ampumataitotestin, jonka jälkeen oli RJ-tutkinnon ensimmäinen rasti: teltan pystytys. Puolijoukkueteltta tuli saada pystyyn mahdollisimman nopeasti ja sinne sisälle kamiinaan tulet. Kun valmista, niin alikersantti tarkastamaan ja hänen luvallaan sitten purku. Nopein ryhmä pääsee ensimmäisenä lähtemään liikkeelle. Noh meidän ryhmä voitti. Siitä sitten 5-10 minuutin etumatkalla pyörämarssille, täyspakkaukset mukana ja sitten vielä mukaan yksi kenttäradio (LV241) vara-akkuineen per ryhmä, ettei vaan olisi liian vähän kannettavaa.

Pyörämarssi oli loppujen lopuksi pituudeltaan reilut 90 kilometriä. Siinä välillä suoritettiin lisää rasteja muun muassa Joukkueen puolustukseen ryhmittyminen ja Ensiapurasti. Pyörät jätettiin sitten kassulle ja matkaa jatkettiin jalkamarssina yhä rasteja suorittaen. Jalkamarssin osuus oli semmoiset 25 kilometriä.

Jalkaosuudessa oli rasteina Esterata, Vesistönylitys, Evakuointi ja Toiminta kohdattaessa miinoite. Loppuun vielä pikamarssiosuus ja voila! Maaliin kassulle keskiviikkona noin klo 02.30. Tuossa esteradassa mentiin siis täyspakkauksessa ja teltan&kaminan kanssa esteiden yli/ali. Vesistönylityksessä mentiin joen yli narusta kiinni pitäen ja ah, yhä sen täyspakkauksen kanssa kahlaten/uiden. Evakuointi oli hätäpaareilla noin 1,5 kilsaa. Ihan mukavia voimanponnistuksia ja ryhmähengen luojia kaikki suoritteet.

Meidän joukkue oli ensimmäinen maalissa ja ainoa joukkue, josta ei yksikään luovuttanu vaan tultiin porukalla alusta loppuun. Oli meilläkin vastoinkäymisiä: yhdelle piti muun muassa tuoda uusi pyörä kesken marssia, kun entisestä meni venttiili renkaasta. Silti sykittiin ja vedettiin aivan huikealla hengellä! Itse olin maalissa kyllä NIIN loppu, jalkoja särki aika tavalla mutta oli se sen arvoista! Meidän joukkue palkittiin vielä kuntoisuuslomalla, kun oltiin niin nohevia :)

Keskiviikkona saatiin onneksi nukkua melkein yhteentoista saakka. Sitten vain lounasta ja yksikön siivousta ennen lomille pääsyä. Voin kyllä tunnustaa, että lomilla tuli kyllä vedettyä lonkkaa ihan huolella... Tuli tarpeeseen! Taisi tuo RJ-tutkinto olla mulle viimeinen iso koetinkivi ja kyllähän sen pää kesti ja yllätten (näin vanhalla) kroppakin.

Rankat duunit

Jeps... taisin tuossa edellisessä blogitekstissä leijua et pääseen kuntosalille ja uimaan ja sit Ilmailusta ammatti -tapahtumaan kattoon Elastista jne. jne. Totuus: piti painaa niin kovaa duunia, että saatiin valmisteltua toi tapahtuma kasaan, että enhän mää minnekään salille&uimaan ehtiny. Pitkää päivää tuli tehtyä messuosastoa valmistellessa ja sit tietty itse tapahtumapäivä oli yhtä hulinaa. Kerkesin mä sen Elan näkemään ja vähän fiilistelee hyvää musiikkia mut piti mun olla sillai ihan skarppina, kun piti jotain jutuntynkääkin saada aikaseks.

Pilottinukke ja muuta messusälää, osasto siis vielä kesken.

Elastinen ja svengaava livebändi. Oli muuten hyvä setti!

Onneksi kaikki oli niin helppoo, kun se valokuvaus oli delegoitu kahdelle mediavarusmiehelle (9kk miehistön jantterit) jotka sit siinä rinnakkain kuvailivat ihan randomilla jotain eivätkä ne ees tulleet kyselemään, et mistä mä meinasin kirjottaa, et olis valokuvia niinku niistä aiheista. Nyt on sit ilmeisesti miljoona kuvaa Elasta ja lentokoneista mut esimerkiksi nolla kuvaa henkilöistä ketä haastattelin. Tällästä tää ilmeisesti vaan on, kun on tollasii keltanokkia (pikkupoikia) työparina. Parhaansa pitää kumminkin tehdä niillä resursseilla mitä on. Tänne blogiin päätyneet kuvat ovat tietty mun itteni ottamia... kännykällä (mitä tietenkään ei saa pitää palvelusaikana mukana/päällä/käytössä) mutta ettehän te paljasta mua?!? Ei vaan, "toimittajan" tai mediavarusmiehen statuksella liikkuessa kännykkä on niin sanotusti KSE.

Mutta eipä tuota mitään. Ei ollu nimittäin toi Ilmailusta ammatti -tapahtuma kuin vasta alkusoittoa tälle meidän viestintä/mediayhteistyölle. Mehän päästiin hoitamaan Maastojuoksun ja Ampumasuunnistuksen sotilas-SM-kisoihin liittyvä tiedotus. Työnjako: minä kirjoitan juttuja nettisivustoa varten ja poitsut valokuvaa. Paljon tuli kyllä kirjoiteltua ja mielestäni ihan kelpotavaraakin aina välillä, mutta ongelmia ilmeni TAAS siinä, kun piti etsiä juttuihin liittyviä kuvia. Noh kuvia oli kyllä... mutta esimerkiksi kun oltiin raportoimassa kilpailupuhuttelua niin artikkeli on kilpailun johtajan puheesta mutta kuvissa on palkintopöytää, kunniakirjoja ja kisajoukkueiden johtajia keräämässä lähtölistaa tms. Eihän teillekään olisi tullut mieleen kuvata kilpailun johtajaa (häntä joka piti ko. tapahtumassa puheen), eihän?!? No siis tästäkin selvittiin, vähän hiuksia repipällä, mutta selvittiin. Koko tuon kilpailuviikon tein mukavia 10-12 tunnin työpäiviä viestinnän parissa. Pääsin muun muassa vielä valokuvaavaan lisäkeikkana yhden kenraalin läksiäisiä. Onneksi oli pääsääntöisesti mukavaa ja palkitsevaa duunia, sitä hommaa mitä oon täällä halunnutkin tehdä.

Hiekkarannoilla

Miten voi olla, että vielä äsken oli talvi ja nyt on kevät jo pitkällä ja ulkona useita lämpöasteitakin? Eihän sitä ajankulua vaan huomaa, kun on täällä NIIN kivaa aina! Tai sitten mulla on vaan hyvät lääkkeet. No kumminkin tärkeintä on, että nyt on pärähtänyt käyntiin neljäs viikko alupseerikoulun kakkoskurssia ja takana on tähän tietoon mun viimeinen (ampuma)metsäleiri ikuna. Lisäksi selkä voi jo huomattavasti paremmin, enkä syö ku satunnaisesti buranaa kipuihin. Kaikkeen liikuntaan tosin haen vielä lisävahvistusta tuosta selkätuesta mutta se vanhalle sallittakoon.

Viime viikko oltiin tosissaan upeilla hiekkarannoilla meren tuntumassa, elikkä Lohtajan harjoitusalueella tuolla Kokkolan kupeessa. Hiekkaa piisas ihan kassulle viemiseksi asti, ainakin mitä huomasin reppua tyhjentäessä. Leiriviikko oli siinä mielessä poikkeuksellisen ihana, että se oli ampumaharjoitus, joka takasi siis paljon lepoaikaa ja joutenoloa kuten muun muassa Sotku- ja saunavuoroja. No siis eniten otti päähän myös se joutenolo, koska leiri kesti maanantaista lauantaihin mutta ampumaharjoitteita oli vain keskiviikosta perjantaihin. Käytännössä me vain otettiin aurinkoa, lepäiltiin ja hengailtiin Lohtajan maastossa kaks ekaa päivää. Leiri kesti lauantaihin todennäköisesti vaan siksi, että mukana olleet skapparit saivat viikonlopputöistä mukavat lisät.

Lepo(a)!

Noh oli miten oli, niin mulla oli koko leirin ajan yllättävän mukavaa. Kelit olivat mitä mainioimmat paitsi, että mereltä tuuli. Kylmä oli siis aina, kun ei päässyt suoraan auringonpaisteeseen. Itse jouduin kyllä lähtemään leiriltä etuajassa torstai-iltana pois, kun perjantaina oli hautajaiset. Sain siis ns. pidemmän viikonloppuloman, johon toki käytin omia lomapäiviäni. Jotenkin ei vaan kuitenkaan tuntunut mitenkään piristävältä tuo vkonlopun "loma", varmaan ymmärrätte. Kerkesin kuitenkin osallistua kahteen meidän kolmesta ampumaharjoituksesta, joten olen ihan tyytyväinen.

Keskiviikon harjoitus oli partion hyökkäysammunta, jota olin vain valokuvaamassa, kun minulla oli vielä nkv-vapautus. Torstaina oli ryhmän puolustusammunta, joissa olin täysillä mukana valokuvauksen lisäksi. Juostiin juoksuhaudoista poteroihin ja pysäytettiin vihollisen hyökkäys (ammuttiin maaleja) käyttäen rynnäkkökivääreiden lisäksi sekä kevyttä konekivääriä että kevyitä kertasinkoja. Kyllä rytisi ja paukkui jo ihan muikeasti. Perjantaina oli muut päässeet vielä raivaamaan miinoja ampumalla ja sitten vielä erikseen kasaamaan raivausmiinoitetta.

Nyt ollaankin sitten takas suht normaalissa, eli kassuelämää. Mulle on kuitenkin tällä viikolla vähän spessumpaakin luvassa: keskiviikkona mennään illasta uimaan&kuntosalille ja torstaina on luvassa Ilmailusta ammatti -tapahtuma, jonne menen valokuvaamaan/tekemään juttua. Siellä esiintyy Elastinen, jee! Tästäpä sitä on hyvä jatkaa taas ahkeraa aherrusta armeijan harmaissa.

Seikkailuhattu päässä kelpaa paistatella päivää.

Sattuu, koskee, särkee

Nyt täytyy heti alkuun todeta, ettei fiilikset ole mitenkään katossa, syy: selkävaivat. Taisin tuossa viimeisimmässä postauksessa vähän viitata niihen selkäongelmiin, jotka "viikonloppulevolla tokenevat"... ja p*skanmarjat tokene! Pahenivat vain. Luulen, että aiemmat selkäongelmat (välilevyn pullistumat yms. kivat setit) vaikuttavat yhä taustalla, koska nyt tää mun kipuilu äityi aivan uusiin sfääreihin ja enkä tehnyt mitään sen kummempaa, kuin roudasin vähän painavampaa pahvilaatikkoa ja pikkasen mööbleerasin punkkia tuvassa.

Tässä on nyt kolmas viikko kipuilua menossa. Alkuun oli 10 päivää VMTL ja NKV sekä buranaa ja lihasrelaksantteja. No niillä pärjäsin pari päivää, kunnes alko tuntuu siltäm että kipu nousi potenssiin sata, eikä mikään liikkuminen onnistunut. Sitten otettiin lisäksi Pana-Cod ja vietettiin yö varuskuntasairaalan osastolla. No muutenkin oli gines-viikonloppu ja ne PV:n ajolupajutut, eli teoriatunnit ja ajokoe. Teoriatunneilla en voinut istua, vaan käveleskelin luokan takaosassa, kunnes jalat meinas pettää alta, jolloin siirryin makaamaan pöydälle. Ajolupaopettaja oli kyllä erireilu, kun antoi mun näin tehdä. Tuntui vaan, ettei Aukin kanssataistelijoilta paljoa sympatiaa herunut (paria poikkeusta lukuun ottamatta), sillä porukka vittuili ihan huolella. Siis toki toi selkäkipu oli keksittyä ja feikkasin vaan, että saisin ottaa lepiä ja makoilla oppitunneilla. Muiden mielestä olin siis move, eli hain motivaation puutteesta vapautuksia. Ei meinannut itellä enää ymmärrys riittää, kun joutu puree hammasta ja pidättää itkua, että edes pystyi osallistumaan koko palvelukseen ja muut vaan aukoo päätä. Jos joku on itse kokenut selkäkipuja tai noidannuolen tms. joskus, niin voitte ehkä samaistuu mun tuntemuksiin ja te jotka ette oo kokenut vastaavaa, eikä teillä oo järkeä päässä tai kykyä empatiaan, niin olkaa pliis hiljaa.

Lattialla maataan, koska muuhun ei pysty. Onneksi siskon kelpie viihdyttää :)

Toisaalta onhan se kiva, kun pystyy valitsee millaisen päivän haluaa viettää. Eli joko valitset kipuja ja syöt vaan sen 1200mg buranaa aamulla ja toisen satsin sit iltapäivästä, tämä mahdollusti kuitenkin ns. osallistumisen päivän toimintaan. Toinen vaihtoehto on valita kivuton päivä, jolloin otit Pana-Codia, joka sisältää paracetamolin lisäksi kodeiinia (särkylääke ja lihasrelaksanttihuume samassa) mutta koska lääke on hullun tuju kolmiolääke, niin nukahdat noin tunnin kuluessa lääkkeen nauttimisesta ja loppupäivän ajan on olo vähintäänkin kumma ja väsy niin ja tällöin on palvelukseen osallustuminen vähän haastavaa. Pääsääntöisesti valitsin buranapäiviä mutta sitten ei enää pystynyt. Kolmiolääkkeissä en tietenkään suorittanut sitä ajokoetta, vaan sinnittelin ilman. Yleensä yöksi otin vahvempia lääkkeitä. Toki minun tuurilla yksi yö napsahti ihan extempore päivystysnakki. Oli muksaa siinä sitten koittaa valvoa kolmea tuntia keskellä yötä, kun kroppa sanoo et nyt rentoutetaan ja nukutaan. Kolmiolääkepäivystäjä kiittää.

Tuossa oli pitkän aikaa semmoinen tilanne, ettei varuskuntasairaalassa ollut lääkäriä paikalla lainkaan. Onneksi hoitajan ja fysioterapeutin avustuksella saatiin hommattua mulle tukiliivi, joka on auttanut jo paljon. Nyt maanantaina oli pakko tavata lääkäriäkin, kun lääkkeet meinasi loppua. Sain täydennystä ja sovittiin, ettei Pana-Codia tarvitsisi enää syödä. Toki lääkäri uhkasi E-papereilla, mutta kieltäydyin ja sain 14 päivää lisää NKV-vapautusta. Nyt tämä selkä olisi siis PAKKO saada kuntoon.

Jotta tämä ei olisi pelkkää negatiivista avautumista, niin loppuun kerrottakoon niitä hyviä uutisia. Sekä teoriakoe että ajokoe menivät läpi ja minulla on nyt PV:n ajolupa. Niin ja Aliupseerikoulun ykköskurssi loppui viime torstaina ja minut ylennettiin opintomenestyksen johdosta korpraaliksi muutamien muiden kanssa. Mahtava fiilis! Jotain on siis tehty oikein. Toivottavasti tämä kakkoskurssikin menisi yhtä hyvin ja vaikeudet alkaisivat olla takanapäin. Tänään TJ 237 ja vielä täällä sinnitellään!

Onnellinen oppilaskorpraali

Ainoa oikea baretti on ilmavoimien sininen!

Kouluttamistaitoja

Ihan käsittämätöntä, että aliupseerikoulun ensimmäistä vaihetta, eli "aukki ykköstä", on jäljellä enää kaksi viikkoa. Toisaalta tuntuu, että ei olla paljoo muuta tehty ku istuttu tunneilla, päntätty kokeisiin ja harjoiteltu kouluttamista sekä johtamista. Ensimmäisinä kouluttamistaidon harjoitteina meidän jokaisen piti pitää 4 hengen pienryhmissä koulutus aiheesta: Rynnäkkökiväärin ominaisuudet, pääosat sekä lukko irroita ja lukko kiinnitä komennot. Ennen varsinaista kulutusta piti harjoitella harjoitussuunnitelman kirjoittamista, joka on jo itsessään hyvin, hyvin vaikeaa ja pikkutarkkaa puuhaa. Pitkästä aikaan pääsi ihan kirjoittamaan käsin konseptipaperille tiukan asemoinnin ja kaavan mukaisesti tekstiä. Oli kuule mukavaa! (NOT!) Mutta sain kuin sainkin muutamien korjailujen jälkeen sen hyväksytysti tehtyä ja vielä hyvällä arvosanalla. Itse koulutus sitten olikin vaativampi. Aikaa piti olla 45 min mutta koska PV, niin omalla kohdallani aikaa oli jotain 30 min. Tulipa siinä sitten pikakelattua koulutus läpi ja paikalla olleet vertaiset (aliupseerioppilaat) esittivät muka alokkaita ja antoivat sitten palautetta ko. koulutuksesta. Tuntui se ihan konkreettinen koulutus kuitenkin ihan mukavalta hommalta.

Lisää koulutustaidon harjoitteita sain vielä, kun vedin KvKK koulutuksen, eli opetin kevyen konekiväärin omaisuuksia, pääosia ja sen purkamista/kasaamista. Ryhmän kouluttamista harjoittelin sitten vartiomiehen tehtäviä opettamalla. Olin todella iloinen kaikesta saamastani palautteesta ja arvosanatkin olivat hyviä. Ihan ehdottomasti johtajakoulutukseen meneminen oli siis minulle oikea päätös. Toki tiedostan, että matkaa niihin alikersantin natsoihin on vielä julmetusti mutta eiköhän tässä sinnitellä. Nythän on jo huhtikuu!

Meillä on myös alkanut koulutushaarakohtainen eriytyvä koulutus, eli koska olen vain nimellisesti lentosäälinjalla niin saan eriytyvää koulutustani viestinnän hommissa. Tein jo muun muassa juttua 2/13 kotiutuvista tuossa maaliskuun lopussa ja nyt huhtukuun alussa seurasin muun Aukin Koulutushaaraharjoitusta kuvaamalla ja tekemällä siitäkin juttua. Mukavia hommia on ollut ja koen, että niistä on takuulla hyötyä siihen kun siirryn kesäkuun lopussa Ruotuväen hommiin.

Ikävästi olen taas joutunut ramppaamaan varuskuntasairaalassa kun katupölysetit ovat aiheuttaneet tuskaisia "allergisia" oireita, joihin piti saada lääkkeet. Lisäksi on selän kanssa ollut vähän hankalaa mutta sain fysioterapeutilta siihen jumppaohjeita. Pitää katsella ja tunnustella. Polvikin kipeytyi tuolla koulutushaaraharjoituksessa... tosin uskon, että se näin viikonloppulevolla tokenee. Ensi viikolla luvassa on lisää eriytyvää koulutusta, koe Ilmavoimien taktiikasta sekä ajokoulu. Lisäksi olemme virka-avussa ja ensi viikonlopun kiinni.

Niin ja kyllä se vaan niin on, ettei niitä PV:n autoja millään siviiliajokorteilla noin vaan ajeta, vaan meidän pitää saada ihan oma valtion virallinen PV:n b-ajolupa. PV, jotta asiat olisivat helppoja ja yksinkertaisia. Tehdään työtä, jolla on tarkoitus... eiks jee ;)

Kolme vinkkiä siitä, kuinka selvitä hengissä marssilta

Ihan hetkeen en olekaan kerinnyt bloggailla. Faktahan on se, että täällä armeijassa oleminen vaan yksinkertaisesti haittaa sun muuta sosiaalista tai virtuaalista elämää. Vaikka kuinka tekisi mieli käyttää nettiä/kännykkää/tablettia, niin se ei vaan onnistu kuin silloin, kun on vapaa-aika ja vapaa-aika on vallan joustava käsite täällä huomaan mä... Meininki on siis vallan erilaista, mitä oli peruskoulutuskaudella (p-kausi), sillä nyt ollaan jumankekka ALIUPSEERIKOULUSSA.

Jos nyt ihan nopeasti summaan tuon edellisen blogikirjoitukseni jälkeisen elämän niin se menee näin:

• P-kauden vika viikko: ei oikein mitään tekemistä, löysäilyä ja hengailua kassulla, lipunryöstöö (jossa rökitettiin 1. ja 2. joukkueet ihan mennen tullen) sekä tupahäröilyä niin ja kamojen pakkausta sekä siirtoa uuteen yksikköön ja tupaan.

• Aliupseerikoulun (AUK) eka viikko: heti napshti nakki ja toimin oman linjan oppilasjohtajana (ei pääsyä iltavapaille ja hirvee vastuu), istuttiin oppitunneilla, RTK (superkiva marssijutska, josta lisää myöhemmin) ja viikonloppugines (ei päästy lomille).

• AUK:n toinen viikko: oppilasjohtajuuden perään heti toinen nakki, eli päivystys (ei pääsyä iltavapaille tai minnekään vaan pöydän ääressä kykkimistä), sitten neljän päivän maasto(taistelu)harjoituskokonaisuus ja lomille lomps. Itselläni tosin vain yhden päivän maastoharjoitus ja migreenikohtaus ==> Varuskuntasairaalan osastolla oloa ja sitten viä kuumeilua ja VUP sekä VMTL kaupan päälle.

Nyt sitten eletään jo AUK:n kolmatta viikkoa, joka on pitänyt sisällään kouluttamistaidon harjoitteita ja linjakohtaista eriytyvää koulutusta. Postaan tästä viikosta vielä erikseen jotain kivaa, sillä nyt prioriteettinä on kertoa teille RTK:sta ja otsikon mukaisesti, kuinka siitä selviää hengissä. 

RTK, eli ryhmätaitokilpailu on kilpailu, missä varusmiehet marssivat noin 10 hengen ryhminä mukavan pituisen lenkin tehtävärasteja suorittaen. Rasteilla testataan varusmiespalveluksessa opittuja taistelijan perustaitoja sekä ryhmän yhteistyökykyä. Aikaa kilpailun suorittamiseen on varattu noin vuorokausi. Pisteitä saa siis sekä rastien suorittamisesta että kokonaisajasta lähdöstä rastien kautta maaliin. Aika on pysähtynyt vain lepoalueella ja viimeiset rastit suoritetaan pikamarssina (kevennetty varustus, mutta kolminkertainen aika). Muu kisa suoritetaan täysvarustuksessa, johon kuuluu taisteluvyön (tetsarin), kypärän ja rynnäkkökiväärin lisäksi täyspakattu selkäreppu. Painoa kantamuksilla on yhteensä... no liikaa, jotain 40 kiloa.

Totuushan oli, että ennen RTK:ta kukaan meistä ei ollut kantanut täysvarustusta ja pisin yksittäinen marssimatka oli joku 12km. Oli siis hieman karua lähteä suorittamaan tätä pikkukisaa täpäri kannossa, kun matka oli yhteensä lähes 50 kilsaa ja ruokana vain mukana kannettava sissimuona (ja protskupatukat). Reitin varrella nukuimme levähdysalueella noin 2 tuntia taivasalla makuupusseissa. Kisa oli siis todella raskas sekä fyysisesti että henkisesti.

Lupasin otsikossa kuitenkin antaa vinkkejä siitä, miten tuommoiselta marssilta voi selvitä lähes ehjänä, hengissä ja keskeyttämättä. Ensimmäinen asia on huolehtia jaloista! Marssi niillä kengillä, millä olet tottunut eniten kävelemään. Omalla kohdallani ne olivat talvikumpparit. Jalkojen huoltoon ennen marssia kuuluu myös tietenkin pesu ja kynsien leikkaaminen mutta sitten ennen puhtaiden sukkien laittoa jalat kannattaa talkata tai rasvata kunnolla hiertymien välttämiseksi. Sukkina suosin itse nylon nilkkasukkaa (sukkahoususukka) ja siihen päälle sitten ne intin perussukat (mustat). Talvikumppareihin tuli tietenkin näiden lisäksi minulla ne huopavuoret. Kumpparit jalkaan ja kunnon kiristys nilkan pääktä erillisillä nahkaremmeillä. Sukkien vaihto levähdyspaikalla tai aiemmin jos ne ovat kastuneet. Tällä tapaa itse säästyin rakoilta, hiertymiltä ja marssimurtumilta.

Toinen asia on muistaa juoda kokoajan vähän ja syödä välipaloja aina tauoilla. Itse selvisin koko taipaleen 3 proteiinipatukalla, Tuplalla, rusinoilla sekä Beef jerky -kuivalihalla. Nälkä ei tullut, kun ei sitä liikaa ajatellut ja huolehti siitä juomisesta.

Henkisestä jaksamisesta huolehtiminen on kolmantena listalla, koska ajatukseni eivät juokse nyt täysin lineaarisesti. Ihan hyvin se voisi olla ensimmäisenä, sillä fysiikan pettäessäkin sitä jaksaa vielä sisulla eteenpäin, mutta toisin päin homma ei toimi. Omaa suoritusta ajatellen oli tärkeää, etten kisatessa tiennyt miten hurjan pitkää taivalta sitä ollaankaan tekemässä. Ei välttämättä olisi usko riittänyt, jos heti lähdössä olisi tiennyt marssin pituutta. Oletukseni oli, että koska RTK on heti näin alyssa niin sen on oltava lyhyempi ja kevyempi kuin edellinen. Siitä oli hyvä aloittaa. Tärkeää on myös jutella ja tsempata muita sekä imeä sitä ryhmän tukea itseensä. Itse heitin puujalkavitsejä, mutta kun oma jaksaminen oli koetuksella, olin hiljaa ja pyysin ryhmää hidastamaan tahtia. Kyllä sitä monesti oli "äitiä ikävä" ja mieli teki lopettaa, vaan kun ei halunnut tuottaa pettymystä muille ja pettää itselle tehtyä lupausta, niin sitä vain oli jatkettava. Välillä laulatti, välillä ajatuksissa kävi Isä meidän. Tunteiden skaala oli aikamoinen. Jotenkin jalkaa vain jaksoi laittaa toisen eteen. Toinen päivä oli helpompi kun tiesi, että tänään se loppuisi ja pääsisi kassulle.

Täytyy sanoa, että meidän ryhmä, joka tuon koko RTK:n suoritti, oli aivan mahtava! Yksin en olisi pärjännyt. Niin sitä löytyy uusia puolia tämmöisestä vanhastakin. Kisaa ei voitettu, eikä oltu lähelläkään, vaan ei sillä väliä. Kuntoisuusloma tuli ja upea kokemus!

Valmiina marssille! (NOT!)