Reservistä hyvän joulun toivotukset

Muistan kirkkaasti, miten ensimmäisenä palvelukseen astumispäivänä 6. tammikuuta luin lyijykynällä pöytään raapustetun viestin "1/14 EI KOTIUDU KOSKAAN!" ja tunsin hieman epätoivoa ja epävarmuutta siitä, oliko inttiin lähtö sitten kuitenkaan se oikea päätös. Kuinka ollakaan: tasan viikko sitten koitti se päivä, minkä ei pitänyt koskaan tulevan... TJ0! Kyllä se vaan niin on, että saapumiserän 1/14 johtajat ja 347 vuorokautta palvellut miehistö kotiutui 18. joulukuuta.

Viimeisen palvelusviikon viikko-ohjelma. Täydeltä näyttää.

Aivan käsittämättömän epätodelliseltahan se tuntui. Viimeinen viikko palveluksessa. Sunnuntaina 14. päivä palasin kassulle viiden päivän ansaitulta lomalta. Alokasliite ja viimeiset jutut vuoden viimeiseen Ruotuväkeen oli saatu kunnialla hoidettua ja lomia oli pitämättä niin pitihän ne pitää. Totuus: 2 KL-päivää (kuntoisuuslomapäivää) jäi kuitenkin käyttämättä. Enää ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta olla lomilla saati sitten komennuspaikalla, joten Pääesikunta ja Ruotuväki oli hyvästelty pääpiirteittäin jo edellisenä tiistaina. Ihan ne viimeiset päivät oli määrätty vietettäväksi Santahaminan saarella. Kukaan kotiutuva ei saisi enää poistua, kukaan ei saisi enää töppäillä... eli esitutkintaa ei saisi tulla enää kenellekään määräsi komppanian päällikkö. Noh, vaikka tuo aikataulu saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa täydeltä niin kyllä ne päivät koostuivat lähinnä pelkästä odottamisesta ja rötväämisestä. Maailman turhauttavinta touhua ja jotenkin niin perus-inttiä. Vähän sama fiilis kuin aikoinana p-kaudella. Onneksi olin fiksuna tyttönä hakenut ennakkon VMP:n eli vapautuksen muusta palveluksesta ja sain lähteä tiistaina klo 11 pikavisiitille kotikonnuille. Minulla oli siis kunnalliseen luottamustoimeen liittyvä kokous ja sitä varten pääsin pois saarelta. Takaisin oli kyllä palattava asap, eli palasin kassulle yöllä klo 02 mennessä. Huikea noin 8 tunnin matkustus yhden puolentoista tunnin kokouksen takia. Mutta eipä tarvinnut ainakaan tylsistyä kassulla.

Vikaa kertaa matkustetaan junalla näissä vaatteissa, kiitos VMP:n.

Sai siellä kokouksen yhteydessä myös jouluruokaa... maistui reserville.

Asioita mistä olin erityisen ylpeä viimeisellä viikolla: 1. punkkani oli takuulla kuljetuskomppanian särmin vaikka TJ-lukema oli miten vähän tahansa, 2. heräsin joka aamu aamupalalle, enkä jäänyt nukkumaan ja rötväämään kertaakaan ja 3. kaikki puolustusvoimien omaisuus, mitä minulle oli luovutettu palasi takaisin puolustusvoimille. Hävärit pyöreä 0! Voisi siis sanoa, että ihan viiskauttaviis 5/5! Olin myös tyytyväinen omaan palvelustodistukseeni arvosanoihin ja tietenkin siihen, että ihan oikeasti kotiudun täysin palvelleena vaikka vastoinkäymisiä oli tällä matkalla aivan tarpeeksi. Jokainen, joka on blogiani lukenut tietää ainakin hieman näistä ikävistä vaiheista. Kiitos siis vielä kerran kaikille, jotka tsemppasivat niin tätä kautta kuin muitakin reittejä! Yksin ei tarvinnut kärvistellä missään vaiheessa. Haikea fiilis kun kaikki on ohi, mutta niin se vaan on että eteenpäin on mentävä. Käytiin me kyllä vielä toimituksessa hyvästelemässä kaikki kun siviilit oli jo päällä ja meinät oli virallisesti siirretty reserviin. Hyviin käsiinhän se lehti jäi :D

Viimeinen tekemäni punkka. Särmää on ainakin jos vertaa siihen ensimmäiseen ;)

Kaappi tyhjenee kun varusteita pakataan. Ylähyllyllä pilkistää siviilivaatteet.

Takana oleva mosasäkki on taas täynnä ja hymyilyttäähän se.

Snorlax matkalla reserviin - TJ1

Oma palvelusaikani ei millään muotoa ollut ns. tyypillinen. Tein päätöksen siitä, millä tavalla haluan palvella, jo hyvissä ajoin ennen palvelukseen astumista. Erityistehtävät olivat minulle selvä tavoite, oma valinta. Niitä kohti mentiin jo p-kaudella. Niitä varten suoritin jo AUK-kurssin eriävissä viestinnän tehtävissä. Sain mahtavaa tukea valitsemallani polulla perusyksikköni skappareilta heti alusta asti, mikä oli tärkeää sillä palvelustoverit eivät todellakaan aina tukeneet (paitsi tupalaiset <3). Loppu palvelusaikani ja johtajakauteni oli sitten siinä erityistehtävässä toimimista, missä olen eniten hyödyksi puolustusvoimille. Tein sitä mitä osasin ja annoin kaikkeni. Jotenkin toivon, että kaikki ne, jotka mittaavat ansioitumista intissä vain joidenkin cooper- tai ATT-tulosten mukaan tai metsässä nukuttujen öiden mukaan, voisivat edes vähän ymmärtää valitsemaani palvelustapaa. Olen päässyt näkemään monta varuskuntaa ja juttelemaan monien eri tehtävissä palvelevien kanssa. Olen myös seurannut monipuolisia harjoituksia ja itsekin osallistunut niihin. Ainakin minulle on vain vahvistunut kunnioitus eri palvelustehtäviä ja puolustushaaroja kohtaan. On upeaa, miten intissä on mahdollisuus tehdä niin monenlaista! Kaikkien ei tarvitse mahtua samaan muottiin ja jokaiselle on tehtävä. Erityistehtävistä kiinnostuneille suosittelen tutustumista: http://erityistehtavat.puolustusvoimat.fi/

Kotiuttamisjuhlat ja viimeinen sotkumunkki ja kahvi.

Mukesin ruoka ei maittanut - grilliltä mättöä!

Varustepalautuksia heti aamusta... IHANAA!

Ensimmäinen reserviviikko on mennyt juhliessa ja nukkuessa. Juhliessa tietenkin kun oli TJ0-bileet ilmavoimien porukan kanssa Himoksella. Sitten näin ystäviä Kauneimpien joululaulujen ja glögin merkeissä. Sittenhän sitä olikin aika rauhoittua joulunviettoon... vähän sukulointia, hyvää ruokaa ja juomaa ja etenkin ihmisiä. Niitä ihania ihmisiä, joita olen ehtinyt nähdä vain satunnaisesti ja joiden korvat oon puhunu täyteen inttijuttuja. Nyt on enemmän aikaa teille ja inttijutut jääköön vähemmälle. Ensi vuonna lupaan hankkia oman elämän ja saada siihen muuta sisältöä :) Olen miettinyt kyllä liittymistä johonkin kiltaan ja myös MPK:n vapaaehtoisia kursseja. Ihan äkkiä ei varmaan tuu kutsua kertaamaan. Loppuun vielä tsemppiä 1/15 saapumiserässä aloittaville ja voimia 2/14 taistelijoille: teil on aamuja viä NIIN paljon. Olen kuullut huhua, ettei 2/14 kotiudu koskaan...

Siviilit päällä ja bussissa odotellaan pääsyä pois Santahaminasta

Junalla reserviin siirrytään ravintolavaunussa ja juoma on juhlallista!

Tää menee niille joil on paha olla

"Olin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa, tavoitellen sitä pientä palasta taivaast." Otsikko ja eka lause siis Cheekin kappaleesta. Jotenki kuvaa mun tunnelmia suhteellisen hyvin. Varmasti joku on pohtinut, mistä johtuu tämä hiljaiselo täällä blogin puolella. Ettei vaan mitään vakavampaa olis sattunu... noh on ja ei.

Tietyllä tapaa tämä varusmiespalveluksen suorittaminen on vain viikko toisensa jälkeen suurinpiirtein samanlaisten ruutiinien kanssa painimista ja suorittamista. Mutta sitten sitä soppaa vaan tuppaa aina välillä hämmentämään sellaiset seikat kuten muut ihmiset ja sitten oma terveys. Ei kuitenkaan huolta, olen suurinpiirtein kunnossa. Pientä viilausta pitää tehdä ja sen verran viitsin täällä paljastaa, että menen veitsen alle pienimuotoiseen päiväkirurgiseen toimenpiteeseen tässä elokuun viimeinen perjantai. En tiedä miten nopeasti sitä sitten ollaan taas palveluskelpoisia, sen näkee sitten.

Kassulla uskaltaa tunnustaa väriä, joka on tietenkin ilmavoimien sininen!

Niin tää toinen puoli, muut ihmiset, osoittautuu taas hankalaksi. Tiedän, että se on vaikee tulla kokonaan toisesta yksiköstä uuteen paikkaan, kun ei tunne ketään. Toisaalta sitä on kyllä aika nopeeta tullu sellainen fiilis, et eipä sitä kovin montaa edes kiinnosta tutustua muhun. Toisaalta vikaa on tietenkin myös itsessäni kun tuppaan oleen sillai aika introvertti ja kassulle kun palaa työpäivän jälkeen on energiat nollassa, joten otankin mielelläni sitä omaa aikaa. Kuitenkaan se ei selitä täysin sitä, minkä takia sitä huomaa (jälleen kerran) olevansa siinä tilanteessa että sua (tahallisesti tai tahattomasti) eristetään ryhmästä. Fakta tietenkin on se, et olen tyyliin se ainoa nainen yksikössä, joten vietän sit aikaa siellä naisten tuvassa, joka sijaitsee eristyksissä kaikesta muista (toisessa kerroksessa).

Välikevennyksenä ruokakuva: Juttukeikalla sai hyvää kiinalaista ;)

Uuteen yksikköön tullessa huomaa, että siellä on ihan täysin ne omat ryhmäytymiset ja klikit tapahtunu jo. Sitten, kun johtajia siirty (niinku nyt yhtä aikaa mun kanssa), niin niissäkin oli jo omat kaveriporukat, kun johtajakoulutus oli saatu samas paikassa. Aika nopeeta erottuu ne muutamat fiksut, jotka pystyy näkemään sen olemassaolevan klikkinsä ulkopuolelle ja sitä kautta ne koittaa edes vähän sosialisoitua muidenkin kanssa, eli mun. Tiedostan kyllä sen, että aika vaikeeta sitä on keksiä tikusta asiaa, kun tunnen olevan niin erilainen ku nää mun taistelutoverit täällä. Siis sukupuolen lisäksi se ikä tai no "elämänkokemus" on muokannu mun maailmankuvan aika erilaiseksi. Huomaan liian usein pohtivani, et silloin mun nuoruudessa oli parempaa, kun esimerkiksi ei kokoajan tarvinu viettää aikaa naama kiinni älypuhelimes, vaan sitä sosiaalista kontaktia tuli niinku puoliväkisin... ei ollu tuollaista helppoo keinoa etäännyttää itseään niistä lähellä olevista ihmisistä. Nyt tuntuu, et aika hitokseen minä-keskeistä tää sakki vaan nykyään on.

Juttukeikka vie joskus seminaareihin, jotka ovat erittäin asiapitoisia.

Onneksi välillä on vapaatakin. Cheekin stadion-keikalla sävähdytti mm. sotilassoittokunta.

Se tietynlainen jatkuva yksinäisyys ja "hengenheimolaisen" puute on viimeaikoina syöny mua enemmän, mitä olisin koskaan osannu kuvitella. Tietenkin lisää stressiä on tullu myös työmäärästä, kiinnioloviikonlopusta sekä näistä terveysasioista. Ihan vakavissaan, sitä on miettiny et jaksaako sitä vielä loppuun asti. Etenkin, jos mikään ei muutu. Nyt elellään ehkä mun varusmiespalvelukseni käännekohdassa ja täytyy vaan toivoa, et olo helpottais. Siviiliin lähtö ei kuitenkaan tunnu mun jutulta, en ole luovuttajatyyppiä.

Lomilta paluu näissä sääolosuhteissa, jotka kuvaa täysin mun tunnelmia.

Vielä viimeinen tykki Santahaminasta! Tää on kyl ihan läpiruostunu. Nyt pitäis olla kaikki bongattu, vai onko sittenkään...

Keikkaa pukkaa

Täytyy sanoa, ettei tämä erityistehtäviin siirtyminen ole ollut mikään pehmeä lasku, vaikka niin saatoin olettaa. Lähtökohtaisesti uuteen yksikköön totuttautuminen vie oman aikansa mutta en nyt puhu pelkästään siitä, vaan ihan näistä kirjotteluhommista. Jos silloin peruskaudella tuntu paikoitellen siltä, että pitää opetella uudelleen kävelemään tms. niin nyt tuntuu, että pitää opetella uudelleen kirjoittamaan. Olo on kuin idiootilla lähes koko ajan. Ei vaan osaa!

Myös Pääesikunnan pihalla sataa joskus vettä

Lisäksi mulla on snadisti sopeutumisvaikeuksia. Olen toki myös toimituksen ainoa "uusi" eli koko muu poppoo, kuusi kappaletta, ovat olleet täällä kimpassa hommissa jo joku kolme kuukautta. Porukka tuntuu siis tietävän jutun juonen ja niillä on se oma ryhmähenki muodostunut. Tämä ei siis auta tilannettani yhtään. Olen se keltanokka täällä, jonka pitäisi sitten todistaa kykynsä ja koittaa päästä posseen mukaan. Koen sen hieman haasteelliseksi koska A. olen täälläkin selkeästi se vanhin, B. olen ainoa varuspalvelusta suorittava nainen täällä komennuspaikalla ja yksikössä on minun lisäkseni yksi soittokuntalainen, joten ei kovin paljoa hurraamista, C. olen toimituksessa ainoa varusmiesjohtaja, muut ovat miehistöä ja lopuksi tietenkin D. olen kuitenkin enemmän introvertti kuin ekstrovertti, niin vaikea se on päästä jengiin. Naisena minut sijoitetaan yksikössä naisten tupaan joka on eri kerroksessa kuin muun miehistön tupa, olen myös ainoa naisalkersantti yksikössä. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ettei minulle muisteta kertoa johtajille kuuluvia asioita tai muuten edes muisteta olemassaoloani. Oma herätyskin kannattaa tästä syystä huolehtia, sillä naisten tupaa ei päivystäjä aina muista herättää.

Noh, olenhan mää päässy ihmisten ilmoillekin aina välillä. Juttukeikoilla olen käynyt jo Mikkelissä ja Tikkakoskella. Lisäksi kävimme Vekaranjärvellä rekrytoimassa uusia alokkaita PV:n erityistehtäviin. Elokuun alussa sitten olisi muun muassa tarkoitus polkea journalismin nimissä polkupyörämarssia noin 80 kilsaa Sodankylään, jossa sijaitsee Jääkäriprikaati... reportaasia pukkaa.

Matkalla Mikkelissä on huisia (not) mut ite ajoin!

Kuva kertoo kaiken olennaisen

Olen tällä viikolla koittanut hoitaa myös arkeani helpottavia asioita kuntoon. Ensiksi, olen käynyt varuskuntasairaalassa hakemassa täydennystä reseptilääkkeisiin. Operaatio oli huvittava, sillä täällä "veksiin" ei pääse kuin oikeassa varustuksessa, joka on: verryttelyasua mallia valtion virallinen (eli smurffipuku), M91 t-paita, lippalakki sekä lenkkikengät. Perillä sinun tulee vaihtaa tuulikaapissa päällesi urheilushortsit (pikkumustat) ja jalkaan ne armeijan släpärit, kaikki muu tavara pitää pakata reppuun/lomakassiin mallia vartion virallinen. Sitten ilmoittaudutaan ja istutaan penkillä ryhdikkäästi. Ei saa puhua, ei saa lukea mitään niin eikä tietenkään missään nimessä saa olla kännykkä esillä. Joten voin sanoa, että olihan se kokemus. Puistattaa ajatus mennä tuonne veksiin, jos olisi oikeasti kunnolla kipeä, kuten kuumeessa tai migreenikohtaus päällä. Huh-huh mitä touhua.

Toinen juttu, mitä sain aikaan on matka-ajanpidennyshakemus, eli MAP. Haen mappia koska minusta olisi mukava olla kotona ennen yhdeksää perjantaisin ja sunnuntaisin olisi mukava lähteä takaisin vähän myöhemmin kuin jo kolmelta. Katsotaan miten käy. Lisäksi olen aktiivisesti hakenut matkakulujani pois, sillä en ikinä muista tilata ennakkoon (ja ajoissa) paperilitteroita.

Joo-o. Tässä oon ollut niinku jännän äärellä jo pitkään, kun tuolla meidän varuskunta-alueella näkee semmoista, minkä haluan jakaa kanssanne. Nyt en ehdi valitettavasti kirjoitella asiasta edempää mutta lupaan seuraavaan blogipäivitykseen täyttä tykitystä ko. aiheesta!

Lopuksi vielä mieltäni lämmittänyt viesti, jonka bongasin Kaisaniemen metroaseman roskikseen liimattuna:

On mukava tuntea olonsa tervetulleeksi!

Rankat duunit

Jeps... taisin tuossa edellisessä blogitekstissä leijua et pääseen kuntosalille ja uimaan ja sit Ilmailusta ammatti -tapahtumaan kattoon Elastista jne. jne. Totuus: piti painaa niin kovaa duunia, että saatiin valmisteltua toi tapahtuma kasaan, että enhän mää minnekään salille&uimaan ehtiny. Pitkää päivää tuli tehtyä messuosastoa valmistellessa ja sit tietty itse tapahtumapäivä oli yhtä hulinaa. Kerkesin mä sen Elan näkemään ja vähän fiilistelee hyvää musiikkia mut piti mun olla sillai ihan skarppina, kun piti jotain jutuntynkääkin saada aikaseks.

Pilottinukke ja muuta messusälää, osasto siis vielä kesken.

Elastinen ja svengaava livebändi. Oli muuten hyvä setti!

Onneksi kaikki oli niin helppoo, kun se valokuvaus oli delegoitu kahdelle mediavarusmiehelle (9kk miehistön jantterit) jotka sit siinä rinnakkain kuvailivat ihan randomilla jotain eivätkä ne ees tulleet kyselemään, et mistä mä meinasin kirjottaa, et olis valokuvia niinku niistä aiheista. Nyt on sit ilmeisesti miljoona kuvaa Elasta ja lentokoneista mut esimerkiksi nolla kuvaa henkilöistä ketä haastattelin. Tällästä tää ilmeisesti vaan on, kun on tollasii keltanokkia (pikkupoikia) työparina. Parhaansa pitää kumminkin tehdä niillä resursseilla mitä on. Tänne blogiin päätyneet kuvat ovat tietty mun itteni ottamia... kännykällä (mitä tietenkään ei saa pitää palvelusaikana mukana/päällä/käytössä) mutta ettehän te paljasta mua?!? Ei vaan, "toimittajan" tai mediavarusmiehen statuksella liikkuessa kännykkä on niin sanotusti KSE.

Mutta eipä tuota mitään. Ei ollu nimittäin toi Ilmailusta ammatti -tapahtuma kuin vasta alkusoittoa tälle meidän viestintä/mediayhteistyölle. Mehän päästiin hoitamaan Maastojuoksun ja Ampumasuunnistuksen sotilas-SM-kisoihin liittyvä tiedotus. Työnjako: minä kirjoitan juttuja nettisivustoa varten ja poitsut valokuvaa. Paljon tuli kyllä kirjoiteltua ja mielestäni ihan kelpotavaraakin aina välillä, mutta ongelmia ilmeni TAAS siinä, kun piti etsiä juttuihin liittyviä kuvia. Noh kuvia oli kyllä... mutta esimerkiksi kun oltiin raportoimassa kilpailupuhuttelua niin artikkeli on kilpailun johtajan puheesta mutta kuvissa on palkintopöytää, kunniakirjoja ja kisajoukkueiden johtajia keräämässä lähtölistaa tms. Eihän teillekään olisi tullut mieleen kuvata kilpailun johtajaa (häntä joka piti ko. tapahtumassa puheen), eihän?!? No siis tästäkin selvittiin, vähän hiuksia repipällä, mutta selvittiin. Koko tuon kilpailuviikon tein mukavia 10-12 tunnin työpäiviä viestinnän parissa. Pääsin muun muassa vielä valokuvaavaan lisäkeikkana yhden kenraalin läksiäisiä. Onneksi oli pääsääntöisesti mukavaa ja palkitsevaa duunia, sitä hommaa mitä oon täällä halunnutkin tehdä.

Jännän äärellä

Aika huisia, meillä oli vala tuossa viime lauantaina ja omaisten tukemana saatiin kuin saatiinkin vanottua sotilasvala usvaisessa helmikuun säässä. Nyt ei olla enää alokkaita vaan kunnioitusta herättäviä Lentosotamiehiä koko sakki :) Kyllä kelpasi ottaa muutama sotilaallinen valalomalla kera joukkuetovereiden sekä rentoutua ja nähdä kavereita.

Peruskoulutuskautta on nyt jäljellä 1 päivä ja 2 viikkoa, joista seuraava vietetään ampumaleirillä ja sitten se viimeinen taas kassulla. Nyt muutenkin alkaa olemaan mielenkiintoista, sillä jatkosijoituspaikat ja palvelusaika määritellään ihan lähitulevaisuudessa. Viimeisiä pisteitä jatkoa (AUK) ajatellen ollaan keräilty tällä viikolla ampumataitotestissä, taistelijan tutkinnossa sekä johtajatehtäväradalla. Näiden lisäksi suoritin myös yhden rästimarssin ja paraikaa olen komennuksella tai oikeastaan tulossa jo pois (Helsingistä). Kävin siis Puolustusvoimien erityistehtäviin liittyen valintatilaisuudessa.

Ampumataitotesti ei mennyt ihan niin kuin piti, vaan tulos jäi heikoksi... mutta ainakin jatkossa on helppo parantaa, eikös juu! Taistelijan tutkinnostakin jäi vähän epävarma olo, vaikka kyllä osa rasteista meni erittäin hyvin. Johtajatehtävärata taas oli ihan mun lemppari! Tykkäsin tosi kovasti ja tuntui, että se meni niin kuin piti. AUK:ia ajatellen mahdollisuudet ovat vielä olemassa ja myös mielekästä erityistehtäväpaikkaa olis minulle nyt petailtu tuonne pääkaupunkiin. Tässä vaiheessa alkaa oikeesti jännittää, että mistä sitä vielä itsensä löytää. Noh, ensin pitäisi selvitä ampumaleiriltä elossa pois. Pitäkää peukkuja!