Elossa ollaan

Ja varmasti moni on pidätellyt hengitystään, että mitäpä sitä kuuluu mun inttielämään. Itseasiassa aika hyvää kuuluu. Leikkaus meni hyvin ja ongelmitta, toki toipumisaikaa sain runsaasti ja tällä tarkoitan liki kahden viikon kotihoitojaksoa tossa syyskuun alussa.

En kyllä valita, sillä kotona ollessa sai etäisyyttä kaikkeen siihen, mikä kassuarjessa ja omissa hommissa ahisti... niin ja ennen kaikkea: sai levättyä! Olihan mulla kyllä kipuja ja liikunta- ja nostokielto, et silleen kurjaakin mutta särkkärikuuri autto paljon ja leikkaushaava on parantunut hyvää vauhtia. Olen nyt kyllä ihan täysin palveluskelpoinen!

Nuuskamuikkunen sanoo, miten asiat on.

Se, että oli poissa intistä pari viikkoa muutti asioita. Vanha miehistö kotiutui tyyliin kaksi päivää sen jälkeen, kun olin palannut kotihoidosta. Oikeastaan, en siis enää nähnyt sitä porukkaa vaan tilalle oli tullut uusi. Vaikka itselläni oli hirveet ennakkoluulot ja pelot uuden miehistön takia, niin ne kaikki osoittautuivat vääriksi. Uusi miehistö on todella mukavaa, motivoitunutta ja puheliasta porukkaa. Tuntuu, että ekaan kertaan pitkään aikaa on muodostumassa oikeaa ryhmähenkeä ja yhdessätekemisen meininkiä. Aika huikeeta!

Mikä myös on huikeeta, on tottakai karate ja tarkemmin vielä siis se, että ehdin jopa käymään viikonlopun kestävällä karateleirillä. Siellä oli kaikki ystävät ja tottakai itse karatetekniikkaan uppoutuminen pitkästä aikaan teki hyvää! Lihakset kiitti kyl huolella, kun takana oli se parin viikon sairasloma. Aijaijai kun teki höpöä sit vetästä kahteen päivään useamman tunnin treenit!

Sushi-buffaa karateleirin ohessa ja hyvää oli!

Karaten lisäksi olen päässyt nauttimaan tietenkin ihanasta syksystä. Ulkoilu syyssäässä on tehnyt hyvää sielulle. Eniten on tullut ihasteltua sieni- ja marjasatoa. Joka kerta on harmittanut, kun ei sitä ämpäriä/muovipussia tms. kantoastiaa ole ollut mukana. Sato on jäänyt yleensä metsään toiselle onnekkaalle. Sen verran toki poimin puolukoita, että sain leivottua puolukkakinuskipiirakkaa kaverin tupareihin (voi kyllä, minä leivoin ihan itse!). Kaikessa lepäilyssä ja kotihoito/sairaslomajaksolla on tullut semmoinen ylinostalginen olo. Sitä useampaan kertaan on miettinyt, miltä tuntuisi olla metsäleirillä tai marssilla. Ilmeisesti alan olla jo vähän liian vieroittunut oikeasta armeijatouhusta.

Mökillä pidetään kahvitaukoa saunomisen lomassa. Kuvassa siis saunajuomia, yksi per saunoja.

 Tässä pikkuhiljaa alkaa aamut huveta. TJ 79 ja työtahti kiristyy. Lehden ilmestymisaikataulu on kaventunut kahteen viikkoon, mikä tuo omat haasteensa. Onneksi lehteä tehdään nyt hyvällä sykkeellä ja työtaakka tuntuu jakautuvan aika tasaisesti. Viimeaikoina suurin ongelma on ollut eriävät mielipiteet kolumnini suhteen. Mielestäni se on erittäin hyvä ja osuva, mutta palaute esimieheltä oli sen suuntainen, että sitä tulisi editoida, mikäli haluan sen julkaistavan. Katsotaanpa miten käy ja löytyykö asiaan sellainen kultainen keskitie.

Tykistöprikaatin sode, Niinisalo. Juttumatkalla näkee muitakin maisemia :D

Tänään ohjelmassa olisi jälleen kerran myös paraatissa pönöttämistä. Se on kyllä jotain sellaista, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni näin usein! Homma itsessään ei ole tietenkään mitään vaikeaa tai vastenmielistä, mutta kun oikeasti paraateja on tyyliin joka toinen viikko niin alkaahan se maistua vähän puulta ja olisi sitä muutakin (tärkeämpää) tekemistä. Noh, hyvällä ilmeellä mennään ja tästäkin selvitään!

Tää menee niille joil on paha olla

"Olin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa, tavoitellen sitä pientä palasta taivaast." Otsikko ja eka lause siis Cheekin kappaleesta. Jotenki kuvaa mun tunnelmia suhteellisen hyvin. Varmasti joku on pohtinut, mistä johtuu tämä hiljaiselo täällä blogin puolella. Ettei vaan mitään vakavampaa olis sattunu... noh on ja ei.

Tietyllä tapaa tämä varusmiespalveluksen suorittaminen on vain viikko toisensa jälkeen suurinpiirtein samanlaisten ruutiinien kanssa painimista ja suorittamista. Mutta sitten sitä soppaa vaan tuppaa aina välillä hämmentämään sellaiset seikat kuten muut ihmiset ja sitten oma terveys. Ei kuitenkaan huolta, olen suurinpiirtein kunnossa. Pientä viilausta pitää tehdä ja sen verran viitsin täällä paljastaa, että menen veitsen alle pienimuotoiseen päiväkirurgiseen toimenpiteeseen tässä elokuun viimeinen perjantai. En tiedä miten nopeasti sitä sitten ollaan taas palveluskelpoisia, sen näkee sitten.

Kassulla uskaltaa tunnustaa väriä, joka on tietenkin ilmavoimien sininen!

Niin tää toinen puoli, muut ihmiset, osoittautuu taas hankalaksi. Tiedän, että se on vaikee tulla kokonaan toisesta yksiköstä uuteen paikkaan, kun ei tunne ketään. Toisaalta sitä on kyllä aika nopeeta tullu sellainen fiilis, et eipä sitä kovin montaa edes kiinnosta tutustua muhun. Toisaalta vikaa on tietenkin myös itsessäni kun tuppaan oleen sillai aika introvertti ja kassulle kun palaa työpäivän jälkeen on energiat nollassa, joten otankin mielelläni sitä omaa aikaa. Kuitenkaan se ei selitä täysin sitä, minkä takia sitä huomaa (jälleen kerran) olevansa siinä tilanteessa että sua (tahallisesti tai tahattomasti) eristetään ryhmästä. Fakta tietenkin on se, et olen tyyliin se ainoa nainen yksikössä, joten vietän sit aikaa siellä naisten tuvassa, joka sijaitsee eristyksissä kaikesta muista (toisessa kerroksessa).

Välikevennyksenä ruokakuva: Juttukeikalla sai hyvää kiinalaista ;)

Uuteen yksikköön tullessa huomaa, että siellä on ihan täysin ne omat ryhmäytymiset ja klikit tapahtunu jo. Sitten, kun johtajia siirty (niinku nyt yhtä aikaa mun kanssa), niin niissäkin oli jo omat kaveriporukat, kun johtajakoulutus oli saatu samas paikassa. Aika nopeeta erottuu ne muutamat fiksut, jotka pystyy näkemään sen olemassaolevan klikkinsä ulkopuolelle ja sitä kautta ne koittaa edes vähän sosialisoitua muidenkin kanssa, eli mun. Tiedostan kyllä sen, että aika vaikeeta sitä on keksiä tikusta asiaa, kun tunnen olevan niin erilainen ku nää mun taistelutoverit täällä. Siis sukupuolen lisäksi se ikä tai no "elämänkokemus" on muokannu mun maailmankuvan aika erilaiseksi. Huomaan liian usein pohtivani, et silloin mun nuoruudessa oli parempaa, kun esimerkiksi ei kokoajan tarvinu viettää aikaa naama kiinni älypuhelimes, vaan sitä sosiaalista kontaktia tuli niinku puoliväkisin... ei ollu tuollaista helppoo keinoa etäännyttää itseään niistä lähellä olevista ihmisistä. Nyt tuntuu, et aika hitokseen minä-keskeistä tää sakki vaan nykyään on.

Juttukeikka vie joskus seminaareihin, jotka ovat erittäin asiapitoisia.

Onneksi välillä on vapaatakin. Cheekin stadion-keikalla sävähdytti mm. sotilassoittokunta.

Se tietynlainen jatkuva yksinäisyys ja "hengenheimolaisen" puute on viimeaikoina syöny mua enemmän, mitä olisin koskaan osannu kuvitella. Tietenkin lisää stressiä on tullu myös työmäärästä, kiinnioloviikonlopusta sekä näistä terveysasioista. Ihan vakavissaan, sitä on miettiny et jaksaako sitä vielä loppuun asti. Etenkin, jos mikään ei muutu. Nyt elellään ehkä mun varusmiespalvelukseni käännekohdassa ja täytyy vaan toivoa, et olo helpottais. Siviiliin lähtö ei kuitenkaan tunnu mun jutulta, en ole luovuttajatyyppiä.

Lomilta paluu näissä sääolosuhteissa, jotka kuvaa täysin mun tunnelmia.

Vielä viimeinen tykki Santahaminasta! Tää on kyl ihan läpiruostunu. Nyt pitäis olla kaikki bongattu, vai onko sittenkään...

Häpeilemättä täyttä tykitystä Santahaminasta luvassa! Katso kuvat!

Tässä sitä nyt ollaan. Menin pahaa enteillen lupaamaan edellisessä kirjoituksessani täyttä tykitystä, joten nyt saatte sitä itseään! Lupaukset on pidettävä!

Tällainen tykkipari toljottaa ihan julkeasti kasarmille saapuvia jo ennen bussin 86 päätepysäkkiä!

Nämä hyvinsäilyneet vanhukset seisauttavat veret Perinnetalon sisäänkäynnin edessä. HOT-HOT-HOT!

Kaksi tällaista upean trendikkäästi camo-kuosilla maalattua tykinretaletta vahtivat lippukenttää, toinen ei mahtunut kuviin.

No nämä pystyynruostuvat tykit seistä jäpittävät Erikoiskomennusjoukkueen(Ekomj) kasarmin pihalla.

Jotta gona-kuskit tekisivät hommansa, on niitä syytä vähän tähtäillä tällaisella vekottimella Kuljetuskeskusen vieressä.

Ilmeisesti camo-kuosia ei ollut varaa maalata kaikkialle, joten tämä unohdettu yksilö on viety perähikiän (Ekomj) pihaan.

Nyt joku vahingossa tänne blogiin eksynyt miettii, että mitäs ihmettä, ja syytäkin on! Mistä nämä kaikki tykit ovat tulleet? Miksi ne ovat juuri Santahaminassa? Minne piiput tarkkaanottaen osoittavat? Ja ennen kaikkea, miten olen kasarmialueella onnistunut valokuvaamaan näitä selkeästi tarkkaan varjeltuja taisteluhistorian monumentteja?

Ilmeisesti tutkiva(ninja)journalismi ei ole vielä kuollut. Jatkan työtäni... enkä mitään paljasta tai tunnusta! Mun mielestä on ihan oikein, että muun muassa Urheilukoulun valmennushalli nyt on vähän tykin tähtäyslinjalla, oppivathan olemaan ;) ! Eipä mulla tän ihmeellisempiä, helle sekoittaa mun pään.

Keikkaa pukkaa

Täytyy sanoa, ettei tämä erityistehtäviin siirtyminen ole ollut mikään pehmeä lasku, vaikka niin saatoin olettaa. Lähtökohtaisesti uuteen yksikköön totuttautuminen vie oman aikansa mutta en nyt puhu pelkästään siitä, vaan ihan näistä kirjotteluhommista. Jos silloin peruskaudella tuntu paikoitellen siltä, että pitää opetella uudelleen kävelemään tms. niin nyt tuntuu, että pitää opetella uudelleen kirjoittamaan. Olo on kuin idiootilla lähes koko ajan. Ei vaan osaa!

Myös Pääesikunnan pihalla sataa joskus vettä

Lisäksi mulla on snadisti sopeutumisvaikeuksia. Olen toki myös toimituksen ainoa "uusi" eli koko muu poppoo, kuusi kappaletta, ovat olleet täällä kimpassa hommissa jo joku kolme kuukautta. Porukka tuntuu siis tietävän jutun juonen ja niillä on se oma ryhmähenki muodostunut. Tämä ei siis auta tilannettani yhtään. Olen se keltanokka täällä, jonka pitäisi sitten todistaa kykynsä ja koittaa päästä posseen mukaan. Koen sen hieman haasteelliseksi koska A. olen täälläkin selkeästi se vanhin, B. olen ainoa varuspalvelusta suorittava nainen täällä komennuspaikalla ja yksikössä on minun lisäkseni yksi soittokuntalainen, joten ei kovin paljoa hurraamista, C. olen toimituksessa ainoa varusmiesjohtaja, muut ovat miehistöä ja lopuksi tietenkin D. olen kuitenkin enemmän introvertti kuin ekstrovertti, niin vaikea se on päästä jengiin. Naisena minut sijoitetaan yksikössä naisten tupaan joka on eri kerroksessa kuin muun miehistön tupa, olen myös ainoa naisalkersantti yksikössä. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ettei minulle muisteta kertoa johtajille kuuluvia asioita tai muuten edes muisteta olemassaoloani. Oma herätyskin kannattaa tästä syystä huolehtia, sillä naisten tupaa ei päivystäjä aina muista herättää.

Noh, olenhan mää päässy ihmisten ilmoillekin aina välillä. Juttukeikoilla olen käynyt jo Mikkelissä ja Tikkakoskella. Lisäksi kävimme Vekaranjärvellä rekrytoimassa uusia alokkaita PV:n erityistehtäviin. Elokuun alussa sitten olisi muun muassa tarkoitus polkea journalismin nimissä polkupyörämarssia noin 80 kilsaa Sodankylään, jossa sijaitsee Jääkäriprikaati... reportaasia pukkaa.

Matkalla Mikkelissä on huisia (not) mut ite ajoin!

Kuva kertoo kaiken olennaisen

Olen tällä viikolla koittanut hoitaa myös arkeani helpottavia asioita kuntoon. Ensiksi, olen käynyt varuskuntasairaalassa hakemassa täydennystä reseptilääkkeisiin. Operaatio oli huvittava, sillä täällä "veksiin" ei pääse kuin oikeassa varustuksessa, joka on: verryttelyasua mallia valtion virallinen (eli smurffipuku), M91 t-paita, lippalakki sekä lenkkikengät. Perillä sinun tulee vaihtaa tuulikaapissa päällesi urheilushortsit (pikkumustat) ja jalkaan ne armeijan släpärit, kaikki muu tavara pitää pakata reppuun/lomakassiin mallia vartion virallinen. Sitten ilmoittaudutaan ja istutaan penkillä ryhdikkäästi. Ei saa puhua, ei saa lukea mitään niin eikä tietenkään missään nimessä saa olla kännykkä esillä. Joten voin sanoa, että olihan se kokemus. Puistattaa ajatus mennä tuonne veksiin, jos olisi oikeasti kunnolla kipeä, kuten kuumeessa tai migreenikohtaus päällä. Huh-huh mitä touhua.

Toinen juttu, mitä sain aikaan on matka-ajanpidennyshakemus, eli MAP. Haen mappia koska minusta olisi mukava olla kotona ennen yhdeksää perjantaisin ja sunnuntaisin olisi mukava lähteä takaisin vähän myöhemmin kuin jo kolmelta. Katsotaan miten käy. Lisäksi olen aktiivisesti hakenut matkakulujani pois, sillä en ikinä muista tilata ennakkoon (ja ajoissa) paperilitteroita.

Joo-o. Tässä oon ollut niinku jännän äärellä jo pitkään, kun tuolla meidän varuskunta-alueella näkee semmoista, minkä haluan jakaa kanssanne. Nyt en ehdi valitettavasti kirjoitella asiasta edempää mutta lupaan seuraavaan blogipäivitykseen täyttä tykitystä ko. aiheesta!

Lopuksi vielä mieltäni lämmittänyt viesti, jonka bongasin Kaisaniemen metroaseman roskikseen liimattuna:

On mukava tuntea olonsa tervetulleeksi!

Eka viikko Kehä III:n sisällä

Huh-huh! Meikälikka matkusti Juhannuksen jälkeen isolle kirkolle, eli Helsinkiin. Lähtö otti tiukille ja etenkin tuntui pahalta sanoa heipat kaikille niille mahtaville tyypeille keiden kanssa oli saanut suorittaa palvelusta tähän asti. No mutta siis Cheekin sanoin: "Mä teen sen mitä mun tehtävä on, mä meen koska mun mentävä on."

Tarkoituksenani oli ilmottautua 22.6.2014 klo: 19 jälkeen Kuljetuskomppanian päivystäjälle Santahaminassa. Mukanani oli komennustodistus (siirtotodistus). Mutta kuinkas ollakaan: kun pääsin paikalle (joskus klo 22 pintaan), niin kukaan ei ollut tietoinen, että olen tulossa. Minua odotettiin paikalle vasta maanantaina klo 9. Onnenpäivä! Tämä tarkoitti, että ensimmäinen yöni uudessa yksikössä menikin sitten hieman askeettisimmissa olosuhteissa, mitä tuli siis ainakin petivaatteisiin. Mulla oli tyyny, aluslakana ja päiväpeitto.

Soronnoo Länsiranta! You are always my number one!

Punkka à la Santahamina

Voin kertoa, että kun koitin mennä nukkumaan normaalista yövarustukses (t-paita ja pikkumustat, eli shortsit jalassa) niin meinasin jäätyä. Sit piti nousta ylös ja laittaa villasukat... ei auttanu, piti nousta ja laittaa poolopaita päälle... ei auttanu, piti laittaa pitkät kalsarit jalkaan... ei auttanu, eikä mulla ollu enää oikein mitä lisätä, kun ei kehtaa ihan lomapuku päällä nukkua, joten otin vielä pyyhkeen lisäpeitoks. Vasta sitten sain nukuttuu. Hyinen kassu, hyinen tupa. Yäk Santahamina, oot persiistä! Oikeesti onhan tää osittain vaan hirveetä neiteilyä, mutta kun on tottunu parempaan, niin kyllä ihan hintsusti harmittaa tää uus paikka. Pitää herätä joka aamu 05.30 ja aamupalalle pitää lähteä 05.50, et kerkee 06.35 bussiin ja komennuspaikalle. Niin ja sitten kaikkialle on pitkä matka marssia: muke on kaukana, sode on kaukana ja se varusvaihto, no sehän vasta onki ihan hemmetin kaukana. Aivan superia! Niin ja jotain hiton hanhia (ja hanhenpaskaa) joka paikka täynnä!

Mun uusi "koti" - Upea vanha rakennus (ainakin ulkoa käsin, niin ja just hanhet jossain piilos kytikses)

Mutta ekan viikon maanantai meni ihan vaan tuol kassulla pyöries, oppitunneil ja sit varusteita hakiessa. Mukavaa huomata miten "palvelualttiita" varusvaraston ihmiset ovat muuallakin. Jotenkin tuli oikein lämmin olo ku niin oli sama fiilis ku ennen vanhaan loppuvastuksen kanssa. Sain muun muassa kolme koon 42 kauluspaitaa, kun ei vaan ole pienempiä ja sit koon 52 karvalakin, vaikka mä sanoin et mun hattukoko ois 59-60. Eihän se oo niin justiinsa... ihaku mä käyttäisin yhtään mitään muita varusteita ku lomapukua ja lomamaihareita enää ikuna. Niin ja kauluspaitoja, siis niitä ylisuuria telttoja, mut eihän sitä tarvi olla edustava, kun sitä on vain edustushommis ja komennuspaikkana Pääesikunta. Ei harmita yhtään, ei. Eikä eittämättä yhtään vaivaa se, et jouduin luopumaan mun rakkaasta baretista ja joukko-osastotunnuksesta. Nyt mä oon joku ihmeen kaartinjääkärirykmenttiläinen ja maavoimien väreis... noooooo!!!

Onneksi vihreä(kin) pukee mua... Holy crap! I look fabulous!

Okei, jos mä nyt kuitenkin koittaisin kertoa myös jotain positiivista niin se on RUOKA. Siis ruoka, mitä saa Pääesikunnan lounasravintolasta. Se on aika nannaa. Niin ja onhan nää luovat kirjotteluhommatkin ihan mukavia. Ehkä nyt alkuun on vaan vaikee tottuu ku on uus paikka, uudet ihmiset ja uudet kuviot. Onneksi oon suhteellisen sopeutuvainen ja kovapäinen, eli se mihin ryhdyn niin sen haluan hoitaa loppuun asti. En silti voi kieltää ettenkö olis viime viikolla kokoajan vaan oottanu viikonloppulomaa ja vähän sitä hengähdysaikaa poissa täältä pk-seudun ihmismassasta ja kaikesta uuden opettelusta. Loppuun on ihan pakko purnata vielä tästä Helsingin säätä: tuntuu et tääl ei oo kesää ollenkaan vaan sataa ja tuulee kaikki päivät. Ilmeisesti kesä on tilattu vasta heinäkuulle ku uudet mosatki tulee... Hajotkoon helteeseen ja hyttysiin :D Mut hei, tärkein juttu meinas unohtuu: nyt on juna kääntyny! Eli TJ171, päiviä on siis vähemmän edessä kuin takana!

Sveitsinleikettä viime perjantaina lounaaksi ja päivälliseks jajaja...

Voi rouvitella!

Tiedän, että täällä blogin puolella on tullut taas vietettyä hiljaiseloa, joten nyt on korkea aika korjata asiaa. Täydennän näin jälkikäteen tekstejä ja ajoitan ne niille päivämäärille, milloin asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Ai miksi teen näin? Koska pystyn ja haluan tämän blogin olevan edesti jotenkin kronologinen.

No siis vihdoin koitti se kauan odotettu päivä: tiistaina 17. kesäkuuta meidän aliupseerikurssilaiset ylennettiin alikersantin kunnioitettavaan arvoon. Minä olen siis nyt rouva alikersantti! Aivan mahtavaa!!! Itseasiassa Aliupseerikurssi kokonaisuudessaan meni minulta loistavasti, pistemääräni oli oman linjani toiseksi korkein ja arvosana kiitettävä. Kaikista eniten ehkä kuitenkin höllii Aukin risti ja kulmaraudat rinnassa... mutta ei haittaa ne kiitokseksi tulleet kuntoisuuslomatkaan yhtään :)

Nyt sitten täytyy koittaa totutella rouvitteluun ja ryhmänjohtajan raskaaseen vastuuseen, paitsi että ei, sillä aloitan maanantaina 23.6.2014 Ruotuväki -lehden hommissa, joissa ei sitten turhaan pokkuroida. Santahaminassa kasarmiolosuhteissa toivoisin kuitenkin edes vähän saavani valtaa tai rouvittelua osakseni... edes aivan pikkuriikkisen.

Siinä sitä on, mustaa valkoisella ja merkit odottamassa kiinnitystä!

Viimeinen (?!?) voimanponnistus

Kesäkuu on alkanut! Tämä tarkoittaa ainakin kahta asiaa: sataset paukkuu ( TJ199 ) ja aliupseerikoulu lähestyy väistämättä päätöstään, enää 2 viikkoa.

Toukokuun loppu olikin ainakin näillä näkymin itselleni se viimeinen todellinen (fyysinen) voimanponnistus. Läpiviennissä oli jo pitkään kummitellut viikolle 22 toinen RTK mutta mitä lähemmäs mentiin niin sitä epätodennäköiselle vaikutti, että meille olisi jaksettu uutta ryhmätaitokilpailua väsätä. Varsinkin, kun Helatorstai ikävästi katkoo viikkoa.

No onneksi meillä on kekseliäitä skappareita. Yhtiestoimin ne tuumi et annetaan vähän soveltavaa koulutusta ja sitä ansaittua vapaata: viikolla ma-ke koulutusta ja sitten siitä lomille... juuh kiva, mutta mitä koulutusta: maanantaille Liikunnan koulutyö: Esterata ja sitten tiistai-keskiviikko RJ-tutkinto, eli ryhmänjohtajatutkinto.

Valitettavasti maanantai oli sateinen päivä, eikä päästy suorittamaan esterataa (tosi iso harmitus!) mutta se johti siihen, että porukka pääsi kunnolla henkisesti valmistumaan RJ-tutkintoon. Pakattiin täyspakkaus, jokaiselle hankittiin oma toimiva intin polkupyörä ja kaikille suositeltiin aikaista nukkumaanmenoa, sillä kuulemma herätys olisi aikainen ja tutkinto kestäisi yhtäjaksoisesti keskiviikkoaamuun.

Totuus oli, että tiistaina herättiin klo 05.00 ja siitä sitten aamupalan jälkeen täpäri päälle ja taisteluvarustuksessa pyöräillen ampumaradalle, jossa porukka jaettiin neljään 7 hengen ryhmään. Ryhmät suorittivat ampumataitotestin, jonka jälkeen oli RJ-tutkinnon ensimmäinen rasti: teltan pystytys. Puolijoukkueteltta tuli saada pystyyn mahdollisimman nopeasti ja sinne sisälle kamiinaan tulet. Kun valmista, niin alikersantti tarkastamaan ja hänen luvallaan sitten purku. Nopein ryhmä pääsee ensimmäisenä lähtemään liikkeelle. Noh meidän ryhmä voitti. Siitä sitten 5-10 minuutin etumatkalla pyörämarssille, täyspakkaukset mukana ja sitten vielä mukaan yksi kenttäradio (LV241) vara-akkuineen per ryhmä, ettei vaan olisi liian vähän kannettavaa.

Pyörämarssi oli loppujen lopuksi pituudeltaan reilut 90 kilometriä. Siinä välillä suoritettiin lisää rasteja muun muassa Joukkueen puolustukseen ryhmittyminen ja Ensiapurasti. Pyörät jätettiin sitten kassulle ja matkaa jatkettiin jalkamarssina yhä rasteja suorittaen. Jalkamarssin osuus oli semmoiset 25 kilometriä.

Jalkaosuudessa oli rasteina Esterata, Vesistönylitys, Evakuointi ja Toiminta kohdattaessa miinoite. Loppuun vielä pikamarssiosuus ja voila! Maaliin kassulle keskiviikkona noin klo 02.30. Tuossa esteradassa mentiin siis täyspakkauksessa ja teltan&kaminan kanssa esteiden yli/ali. Vesistönylityksessä mentiin joen yli narusta kiinni pitäen ja ah, yhä sen täyspakkauksen kanssa kahlaten/uiden. Evakuointi oli hätäpaareilla noin 1,5 kilsaa. Ihan mukavia voimanponnistuksia ja ryhmähengen luojia kaikki suoritteet.

Meidän joukkue oli ensimmäinen maalissa ja ainoa joukkue, josta ei yksikään luovuttanu vaan tultiin porukalla alusta loppuun. Oli meilläkin vastoinkäymisiä: yhdelle piti muun muassa tuoda uusi pyörä kesken marssia, kun entisestä meni venttiili renkaasta. Silti sykittiin ja vedettiin aivan huikealla hengellä! Itse olin maalissa kyllä NIIN loppu, jalkoja särki aika tavalla mutta oli se sen arvoista! Meidän joukkue palkittiin vielä kuntoisuuslomalla, kun oltiin niin nohevia :)

Keskiviikkona saatiin onneksi nukkua melkein yhteentoista saakka. Sitten vain lounasta ja yksikön siivousta ennen lomille pääsyä. Voin kyllä tunnustaa, että lomilla tuli kyllä vedettyä lonkkaa ihan huolella... Tuli tarpeeseen! Taisi tuo RJ-tutkinto olla mulle viimeinen iso koetinkivi ja kyllähän sen pää kesti ja yllätten (näin vanhalla) kroppakin.