Kersantti Karoliina

Aika huikeeta! Sain tuossa päivällä kuulla, että minut on ylennetty kersantiksi... Ei olisi kyllä heti uskonut, sillä inttiähän on jäljellä vielä 22 päivää ja tämä loppurupeama sisältää vielä muutamia näytönpaikkoja.

Just ansaittu kulmarauta kiiltelee :)

Oma johtamissuoritteenihan liittyy tietenkin toimitustyöhön ja se konkretisoituu seuraavalle saapumiserälle Alokasliitteen muodossa. Vielä on homma vähän kesken, mutta tottakai olen vakuuttunut siitä että se tulee olemaan paras infopaketti ever. Työpäivät ovat venyneet sen vuoksi helposti 10–12 tuntiin eikä niitä hienosti ansaittuja lomapäiviä ehdi enää viettämään.

Loputtoman pitkä metrotunneli vie loputtoman pitkiin työpäiviin toimistolla.

Kerran eksyin kahvihuoneeseen, mutta en ehtinyt lueskelemaan.

Lisäksi minun pitäisi lähteä ensi viikolla sotaharjoitukseen Vekaranjärvelle. En vissiin oikeasti sodi, vaan teen viestinnällisiä hommia. Maiseman vaihdos kumminkin piristää ja kenttäolosuhteet tuovat mukavasti lisähaastetta tähän istumatyöhön. Ihan lopuksi pitäisi vielä hoitaa kotiuttamistestit, eli ammunnat, cooper ja lihaskunto. Voin tunnustaa, ettei näissä hommissa kunto ole kyllä parantunut vaan yleensä työnarkomaanina valitsen sen kuntoilun sijaan päätetyöskentelyn.

Ei auta kuin hoitaa kunnialla loppuun, mikä on toki ollut kokoajan tarkoitus. Tämä ylennys ei siihen vaikuta, vaikka tuossa jo vannoinkin gonahtavani lopullisesti. Ylennyksestä saa kaivattua lisävirtaa, millä sinnitellään kohti reservin aurinkoa. Tässä on mennyt aika kuin siivillä, mutta toisaalta on ollut tavattovan vaikeaa ja ressaavaakin. Meillä on ollut koulutuspäiviä ja nakkihommia vielä normaalin toimitustyön päälle, joten monella on ollut hermot aika kireällä. Myös itselläni.

Koulutuspäivässä pitää keskittyä!

Kulunvalvontapäätekin alkaa sekoilemaan, kun on niin vähän aamuja.

Tänään, tämän ylennyksen tuoman hyvän fiiliksen myötä herkistyin myös muistelemaan omaa palvelusaikaani tarkemmin. Asia, mikä nousee inttiajasta kaikista selkeimmin esiin on se voimauttava tuki, mitä olen saanut palvelustovereiltani. Etenkin haluan korostaa alusta asti mukana olleiden Kauhajoki-tuvan naisten mahtavuutta. Tiedätte kyllä keitä ootte ja pakko sanoa, että olette mulle NIIN tärkeitä. Vaikka ollaankin menty eri suuntiin fyysisesti ihan jo tehtäviemme takia, niin mielestäni se yhteishenki on säilynyt välimatkasta huolimatta vahvana. En olisi silloin tammikuussa uskonut, että voisin törmätä niin huikeisiin tyyppeihin. Ilman teitä, en olisi tässä... KIITOS!

Kohta ne aamut loppuu ja edessä on arki. Omalla kohdallani se tarkoittaa paluuta työelämään, mikä on hyvä juttu, koska tarvitsen rutiineja. Koitan vielä ehtiä kirjoittelemaan tunnelmia loppuajalta, mutta tässä vaiheessa rouva kersantti kiittää ja kuittaa!

Jouluksi reserviin! Kuvan juoma on alkoholipitoinen mutta nautittu lomilla.

Kiusaajat kasarmeilla

Tähän väliin vain lyhyt kannanotto laajasti suomalaisia puhuttaneeseen asiaan, eli kiusaamiseen.

Kiusaamista tapahtuu niin lasten ja nuorten keskuudessa koulussa kuin aikuisten välillä työpaikoillakin. Onko varusmiespalvelusaika sitten jotenkin poikkeuksellinen? Valitettavasti ei ole, vaikka sitä vastaan on pyritty kampanjoimaan varuskunnissa jo jonkun aikaa. Vielä tänäkin päivänä palvelusaikana kiusaamista kokee liian moni, ja vain harvat uskaltavat tai pystyvät siitä puhumaan.

Kuvaa klikkaamalla pääsee lukemaan kolumnin Ruotuväen 18/14 näköislehden sivulta 10.

Haluan tällä kolumnillani herättää keskustalua ja nostaa nimenomaan esille asiaa, en itseäni. Mielipiteet ja kommentit tekstissä ovat toki allekirjoittaneen, eivätkä edusta Puolustusvoimien tai Ruotuväen virallista kantaa. Mietteliäitä lukuhetkiä!

Peruskauraa

Olen hämmentynyt ja iloinen, sillä huomasin blogin/instagramin kommenteissa pyynnön, että kertoisin täällä vähän arjestani ruotuväkeläisenä. Siis olen hämmentynyt, että joku seuraa oikeasti tekemisiäni ja samalla hyvin iloinen. Jännää ajatella, että tämä ajatusoksennus, mikä tänne välillä purkautuu voi ehkä sittenkin auttaa jotain muuta... tai edes tarjota hymyn päivään.

Aloitetaan peruspäivästä. Se menee suurinpiirtein näin:

• Klo 05:15 Herätys tuvassa: nukun kuljetuskomppanian naisten tuvassa ainoana erityistehtävissä palvelevana naisena. Lisäkseni tuvassa on yksi kuljettajien alikersantti ja kaksi miehistöön kuuluvaa naista. Tapana on, että päivystäjä herättää johtajat varttia aiemmin kuin muut, joten minäkin pääsen nauttimaan todella aikaisista aamuista :)

• Klo 05:50 Järjestyminen ulos ja aamupalalle siirtyminen: Johtajana minun ei tarvitse jäpittää muodossa, mutta toisaalta minulle saattaa silloin tällöin osua apuvalvojan nakki, joka tarkoittaa, että käskytän ja vien muotoa.

• Klo 06:00 Aamupala: Santahaminan muonituskeskus (tai hienommin: varuskuntaravintola Sahara) tarjoaa maittavan aamupalan taistelijoille, eli puuroa. Aina puuroa!

• Klo 06:25–07:30 Siirtyminen palveluspaikalle: Aamiaisen jälkeen pestään tietenkin hampaat, kerätään kimpsut ja kampsut kasaan ja suunnataan bussipysäkille, josta HSL:n bussi nro 86 kuljettaa meidät Herttoniemen metroasemalle. Metrolla päästään Kaisaniemeen, josta sitten jalan Pääesikuntaan ja toimistolle. PV tarjoaa HSL:n matkakortin, jotta liikkuminen olisi sujuvaa.

Pääesikunnan portit aamutuimaan.

• Klo 07:30–16:15 Komennuspaikkapalvelusta: Tämä on sitä hienointa, inttihommien kermaa. Teemme lehteä, eli istumme toimistolla koneen ääressä... välillä soittelemme puhelimella haastateltaville, joskus lähdemme ihan jutun perässä reissaamaan. Oikeastaan aika harvoin tietää etukäteen, että mistä se oma päivä tulee koostumaan. Usein toimittajan hommissa se sisältää ainakin kirjoittamista ja sähköpostin seuraamista, mutta muuttuvia tekijöitä on useita.  Jos jutun perässä joutuu lähtemään pääkaupunkiseutua kauemmas, tulee siitä olla esimiehen ja erikoiskomennusjoukkueen johtajan hyväksymä komennustodistus. Joskus keikoille täytyy lainata PV:n auto, eli B-ajokortti ja PV:n ajolupa ovat ehdottomasti hyvät olla!                            

  

  Toimittajan työkalut: tietokone, sanelin, kännykkä, muistitikku sekä pettämätön paperin ja kynän yhdistelmä.

  
  

Juttukeikalla Lahdessa on juhlallista.

• Klo 16:15 –> Komennuspaikalla, ylitöitä tai muuta puuhaa: Työt tuppaavat venymään virallisen työajan ulkopuolelle aika usein. Onneksi meillä on mahdollisuus tehdä töitä aika joustavasti, kunhan olemme takaisin yksikössä iltavahvuuslaskentaan mennessä, eli klo 21. Juttukeikat ovat yleisin syy pitkiin päiviin, mutta joskus se normaali työaika on mennyt toimituspalaverissa istumiseen ja juoksevien asioiden hoitoon, jolloin itse juttujen kirjoittamiselle saa rauhan vasta neljän jälkeen. Toimituspalavereita on kahdesti viikossa tiistaisin ja torstaisin. Lisäksi meillä on palvelukseen kuuluvaa liikuntaa kolmesti viikossa: tunti maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin.

No ruoka on aina hyvää ja sitä on riittävästi!

Lehti on vielä pikkuisen kesken.

• Klo 20:00–20:30 Iltapalaa Santiksessa: Iltapalalle pitää ilmoittautua aina aamulla ennen kuin lähtee komennuspaikalle. Iltapalan tarjoaa mukes. Se on tietenkin ilmainen ja usein yllättävän maittava. Suosittelen! Eipä kulu päivärahat sitten mihinkään turhiin eväisiin.

• Klo 21:00–22:00 Iltatoimet: Iltavahvuuslaskenta on yhdeksän pintaan. Tämän jälkeen on hyvin aikaa käydä suihkussa tai pesämässä hampaita. Myös muutakin voi puuhastella. Yksikössä on hiljaisuus klo 22. Itse valitsen iltatoimeksi yleensä aikaisemmin peiton alle kömpimisen, sillä nämä aikaiset aamuherätykset vievät kyllä energiat.

Aikalailla tuollaiselta minun peruspäiväni ja perusviikkoni ovat. Ei siis mitään älyttömän upeaa ja mahtavaa, vaan aika paljon oikeastikin tiukkaa duunia. Hienoa on, että omiin tekemisiin voi vaikuttaa yllättävän paljon ja saa toimia itsenäisesti. Toisaalta vastuuta joutuu ottamaan ja kantamaan. Tämä ei ole mikään vapaamatkustajan paikka. Toimittajien lisäksi toimituksessa työskentelee graafikko, valokuvaajat ja levikkisihteeri. Tarkemmin en heidän tehtävistään osaa kertoa. Tai no graafikko tekee grafiikkaa ja valokuvaajat kuvaa, varsin loogista. Levikksihteeri vastaa ainakin toimituksen asiakaspalvelusta ja tilaajien asioista... kirjoittaa ja tuottaa materiaalia lehteen... ja tekee paljon muutakin.

Näihin hommiin tulee hakea puolustusvoimien viestinnän erityistehtävähaun kautta. Haku alkaa aina kunkin saapumiserän astuttua palvelukseen, yleensä ensimmäisen parin viikon aikana. Haku tapahtuu nettilomakkeella, joten pitää olla tarkkana, että ehtii palveluksen aikana verkkoyhteyden ääreen ko. homman hoitamaan. Hakulomakkeiden perusteella valittu porukkaa kutsutaan valintatilaisuuteen Pääesikuntaan.

Tämä tilaisuus on kaikkien viestinnän erityistehtävien yhteinen ja siihen kuuluu haastattelu. Ruotuväkeen haluavat toimittajat tekevät myös kirjallisen toimittajankokeen ja graafikot tekevät graafisen tehtävän. Haastatteluissa koitetaan selvittää hakijan motivoituneisuus, kyvyt ja soveltuvuus kuhunkin tehtävään. Mukana kannattaa olla työnäytteitä tai portfoliota, mikäli niitä ei ole saanut nettihakemukseen liitettyä. Valokuvaajille kuvanäytteet ovat ainakin plussaa.

Haastatteluissa kannattaa vaan olla oma itsensä ja miettiä perustelut sille, miksi haluaa juuri näihin hommiin. Halukkaita hakijoita on aina enemmän kuin paikkoja! Etukäteen kannattaa myös olla selvä mielipide siitä, meneekö johtajakoulutukseen vai haluaako miehistötehtäviin. Näillä eväillä pääsee alkuun.. ja se on sitten itsestä kiinni pääseekö erikoiskomennusjoukkueeseen saakka ;)

Rouva alikersantti vapaalla, tukka auki ja hymyilyttää!

Elossa ollaan

Ja varmasti moni on pidätellyt hengitystään, että mitäpä sitä kuuluu mun inttielämään. Itseasiassa aika hyvää kuuluu. Leikkaus meni hyvin ja ongelmitta, toki toipumisaikaa sain runsaasti ja tällä tarkoitan liki kahden viikon kotihoitojaksoa tossa syyskuun alussa.

En kyllä valita, sillä kotona ollessa sai etäisyyttä kaikkeen siihen, mikä kassuarjessa ja omissa hommissa ahisti... niin ja ennen kaikkea: sai levättyä! Olihan mulla kyllä kipuja ja liikunta- ja nostokielto, et silleen kurjaakin mutta särkkärikuuri autto paljon ja leikkaushaava on parantunut hyvää vauhtia. Olen nyt kyllä ihan täysin palveluskelpoinen!

Nuuskamuikkunen sanoo, miten asiat on.

Se, että oli poissa intistä pari viikkoa muutti asioita. Vanha miehistö kotiutui tyyliin kaksi päivää sen jälkeen, kun olin palannut kotihoidosta. Oikeastaan, en siis enää nähnyt sitä porukkaa vaan tilalle oli tullut uusi. Vaikka itselläni oli hirveet ennakkoluulot ja pelot uuden miehistön takia, niin ne kaikki osoittautuivat vääriksi. Uusi miehistö on todella mukavaa, motivoitunutta ja puheliasta porukkaa. Tuntuu, että ekaan kertaan pitkään aikaa on muodostumassa oikeaa ryhmähenkeä ja yhdessätekemisen meininkiä. Aika huikeeta!

Mikä myös on huikeeta, on tottakai karate ja tarkemmin vielä siis se, että ehdin jopa käymään viikonlopun kestävällä karateleirillä. Siellä oli kaikki ystävät ja tottakai itse karatetekniikkaan uppoutuminen pitkästä aikaan teki hyvää! Lihakset kiitti kyl huolella, kun takana oli se parin viikon sairasloma. Aijaijai kun teki höpöä sit vetästä kahteen päivään useamman tunnin treenit!

Sushi-buffaa karateleirin ohessa ja hyvää oli!

Karaten lisäksi olen päässyt nauttimaan tietenkin ihanasta syksystä. Ulkoilu syyssäässä on tehnyt hyvää sielulle. Eniten on tullut ihasteltua sieni- ja marjasatoa. Joka kerta on harmittanut, kun ei sitä ämpäriä/muovipussia tms. kantoastiaa ole ollut mukana. Sato on jäänyt yleensä metsään toiselle onnekkaalle. Sen verran toki poimin puolukoita, että sain leivottua puolukkakinuskipiirakkaa kaverin tupareihin (voi kyllä, minä leivoin ihan itse!). Kaikessa lepäilyssä ja kotihoito/sairaslomajaksolla on tullut semmoinen ylinostalginen olo. Sitä useampaan kertaan on miettinyt, miltä tuntuisi olla metsäleirillä tai marssilla. Ilmeisesti alan olla jo vähän liian vieroittunut oikeasta armeijatouhusta.

Mökillä pidetään kahvitaukoa saunomisen lomassa. Kuvassa siis saunajuomia, yksi per saunoja.

 Tässä pikkuhiljaa alkaa aamut huveta. TJ 79 ja työtahti kiristyy. Lehden ilmestymisaikataulu on kaventunut kahteen viikkoon, mikä tuo omat haasteensa. Onneksi lehteä tehdään nyt hyvällä sykkeellä ja työtaakka tuntuu jakautuvan aika tasaisesti. Viimeaikoina suurin ongelma on ollut eriävät mielipiteet kolumnini suhteen. Mielestäni se on erittäin hyvä ja osuva, mutta palaute esimieheltä oli sen suuntainen, että sitä tulisi editoida, mikäli haluan sen julkaistavan. Katsotaanpa miten käy ja löytyykö asiaan sellainen kultainen keskitie.

Tykistöprikaatin sode, Niinisalo. Juttumatkalla näkee muitakin maisemia :D

Tänään ohjelmassa olisi jälleen kerran myös paraatissa pönöttämistä. Se on kyllä jotain sellaista, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni näin usein! Homma itsessään ei ole tietenkään mitään vaikeaa tai vastenmielistä, mutta kun oikeasti paraateja on tyyliin joka toinen viikko niin alkaahan se maistua vähän puulta ja olisi sitä muutakin (tärkeämpää) tekemistä. Noh, hyvällä ilmeellä mennään ja tästäkin selvitään!

Tää menee niille joil on paha olla

"Olin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa, tavoitellen sitä pientä palasta taivaast." Otsikko ja eka lause siis Cheekin kappaleesta. Jotenki kuvaa mun tunnelmia suhteellisen hyvin. Varmasti joku on pohtinut, mistä johtuu tämä hiljaiselo täällä blogin puolella. Ettei vaan mitään vakavampaa olis sattunu... noh on ja ei.

Tietyllä tapaa tämä varusmiespalveluksen suorittaminen on vain viikko toisensa jälkeen suurinpiirtein samanlaisten ruutiinien kanssa painimista ja suorittamista. Mutta sitten sitä soppaa vaan tuppaa aina välillä hämmentämään sellaiset seikat kuten muut ihmiset ja sitten oma terveys. Ei kuitenkaan huolta, olen suurinpiirtein kunnossa. Pientä viilausta pitää tehdä ja sen verran viitsin täällä paljastaa, että menen veitsen alle pienimuotoiseen päiväkirurgiseen toimenpiteeseen tässä elokuun viimeinen perjantai. En tiedä miten nopeasti sitä sitten ollaan taas palveluskelpoisia, sen näkee sitten.

Kassulla uskaltaa tunnustaa väriä, joka on tietenkin ilmavoimien sininen!

Niin tää toinen puoli, muut ihmiset, osoittautuu taas hankalaksi. Tiedän, että se on vaikee tulla kokonaan toisesta yksiköstä uuteen paikkaan, kun ei tunne ketään. Toisaalta sitä on kyllä aika nopeeta tullu sellainen fiilis, et eipä sitä kovin montaa edes kiinnosta tutustua muhun. Toisaalta vikaa on tietenkin myös itsessäni kun tuppaan oleen sillai aika introvertti ja kassulle kun palaa työpäivän jälkeen on energiat nollassa, joten otankin mielelläni sitä omaa aikaa. Kuitenkaan se ei selitä täysin sitä, minkä takia sitä huomaa (jälleen kerran) olevansa siinä tilanteessa että sua (tahallisesti tai tahattomasti) eristetään ryhmästä. Fakta tietenkin on se, et olen tyyliin se ainoa nainen yksikössä, joten vietän sit aikaa siellä naisten tuvassa, joka sijaitsee eristyksissä kaikesta muista (toisessa kerroksessa).

Välikevennyksenä ruokakuva: Juttukeikalla sai hyvää kiinalaista ;)

Uuteen yksikköön tullessa huomaa, että siellä on ihan täysin ne omat ryhmäytymiset ja klikit tapahtunu jo. Sitten, kun johtajia siirty (niinku nyt yhtä aikaa mun kanssa), niin niissäkin oli jo omat kaveriporukat, kun johtajakoulutus oli saatu samas paikassa. Aika nopeeta erottuu ne muutamat fiksut, jotka pystyy näkemään sen olemassaolevan klikkinsä ulkopuolelle ja sitä kautta ne koittaa edes vähän sosialisoitua muidenkin kanssa, eli mun. Tiedostan kyllä sen, että aika vaikeeta sitä on keksiä tikusta asiaa, kun tunnen olevan niin erilainen ku nää mun taistelutoverit täällä. Siis sukupuolen lisäksi se ikä tai no "elämänkokemus" on muokannu mun maailmankuvan aika erilaiseksi. Huomaan liian usein pohtivani, et silloin mun nuoruudessa oli parempaa, kun esimerkiksi ei kokoajan tarvinu viettää aikaa naama kiinni älypuhelimes, vaan sitä sosiaalista kontaktia tuli niinku puoliväkisin... ei ollu tuollaista helppoo keinoa etäännyttää itseään niistä lähellä olevista ihmisistä. Nyt tuntuu, et aika hitokseen minä-keskeistä tää sakki vaan nykyään on.

Juttukeikka vie joskus seminaareihin, jotka ovat erittäin asiapitoisia.

Onneksi välillä on vapaatakin. Cheekin stadion-keikalla sävähdytti mm. sotilassoittokunta.

Se tietynlainen jatkuva yksinäisyys ja "hengenheimolaisen" puute on viimeaikoina syöny mua enemmän, mitä olisin koskaan osannu kuvitella. Tietenkin lisää stressiä on tullu myös työmäärästä, kiinnioloviikonlopusta sekä näistä terveysasioista. Ihan vakavissaan, sitä on miettiny et jaksaako sitä vielä loppuun asti. Etenkin, jos mikään ei muutu. Nyt elellään ehkä mun varusmiespalvelukseni käännekohdassa ja täytyy vaan toivoa, et olo helpottais. Siviiliin lähtö ei kuitenkaan tunnu mun jutulta, en ole luovuttajatyyppiä.

Lomilta paluu näissä sääolosuhteissa, jotka kuvaa täysin mun tunnelmia.

Vielä viimeinen tykki Santahaminasta! Tää on kyl ihan läpiruostunu. Nyt pitäis olla kaikki bongattu, vai onko sittenkään...

Häpeilemättä täyttä tykitystä Santahaminasta luvassa! Katso kuvat!

Tässä sitä nyt ollaan. Menin pahaa enteillen lupaamaan edellisessä kirjoituksessani täyttä tykitystä, joten nyt saatte sitä itseään! Lupaukset on pidettävä!

Tällainen tykkipari toljottaa ihan julkeasti kasarmille saapuvia jo ennen bussin 86 päätepysäkkiä!

Nämä hyvinsäilyneet vanhukset seisauttavat veret Perinnetalon sisäänkäynnin edessä. HOT-HOT-HOT!

Kaksi tällaista upean trendikkäästi camo-kuosilla maalattua tykinretaletta vahtivat lippukenttää, toinen ei mahtunut kuviin.

No nämä pystyynruostuvat tykit seistä jäpittävät Erikoiskomennusjoukkueen(Ekomj) kasarmin pihalla.

Jotta gona-kuskit tekisivät hommansa, on niitä syytä vähän tähtäillä tällaisella vekottimella Kuljetuskeskusen vieressä.

Ilmeisesti camo-kuosia ei ollut varaa maalata kaikkialle, joten tämä unohdettu yksilö on viety perähikiän (Ekomj) pihaan.

Nyt joku vahingossa tänne blogiin eksynyt miettii, että mitäs ihmettä, ja syytäkin on! Mistä nämä kaikki tykit ovat tulleet? Miksi ne ovat juuri Santahaminassa? Minne piiput tarkkaanottaen osoittavat? Ja ennen kaikkea, miten olen kasarmialueella onnistunut valokuvaamaan näitä selkeästi tarkkaan varjeltuja taisteluhistorian monumentteja?

Ilmeisesti tutkiva(ninja)journalismi ei ole vielä kuollut. Jatkan työtäni... enkä mitään paljasta tai tunnusta! Mun mielestä on ihan oikein, että muun muassa Urheilukoulun valmennushalli nyt on vähän tykin tähtäyslinjalla, oppivathan olemaan ;) ! Eipä mulla tän ihmeellisempiä, helle sekoittaa mun pään.

Keikkaa pukkaa

Täytyy sanoa, ettei tämä erityistehtäviin siirtyminen ole ollut mikään pehmeä lasku, vaikka niin saatoin olettaa. Lähtökohtaisesti uuteen yksikköön totuttautuminen vie oman aikansa mutta en nyt puhu pelkästään siitä, vaan ihan näistä kirjotteluhommista. Jos silloin peruskaudella tuntu paikoitellen siltä, että pitää opetella uudelleen kävelemään tms. niin nyt tuntuu, että pitää opetella uudelleen kirjoittamaan. Olo on kuin idiootilla lähes koko ajan. Ei vaan osaa!

Myös Pääesikunnan pihalla sataa joskus vettä

Lisäksi mulla on snadisti sopeutumisvaikeuksia. Olen toki myös toimituksen ainoa "uusi" eli koko muu poppoo, kuusi kappaletta, ovat olleet täällä kimpassa hommissa jo joku kolme kuukautta. Porukka tuntuu siis tietävän jutun juonen ja niillä on se oma ryhmähenki muodostunut. Tämä ei siis auta tilannettani yhtään. Olen se keltanokka täällä, jonka pitäisi sitten todistaa kykynsä ja koittaa päästä posseen mukaan. Koen sen hieman haasteelliseksi koska A. olen täälläkin selkeästi se vanhin, B. olen ainoa varuspalvelusta suorittava nainen täällä komennuspaikalla ja yksikössä on minun lisäkseni yksi soittokuntalainen, joten ei kovin paljoa hurraamista, C. olen toimituksessa ainoa varusmiesjohtaja, muut ovat miehistöä ja lopuksi tietenkin D. olen kuitenkin enemmän introvertti kuin ekstrovertti, niin vaikea se on päästä jengiin. Naisena minut sijoitetaan yksikössä naisten tupaan joka on eri kerroksessa kuin muun miehistön tupa, olen myös ainoa naisalkersantti yksikössä. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ettei minulle muisteta kertoa johtajille kuuluvia asioita tai muuten edes muisteta olemassaoloani. Oma herätyskin kannattaa tästä syystä huolehtia, sillä naisten tupaa ei päivystäjä aina muista herättää.

Noh, olenhan mää päässy ihmisten ilmoillekin aina välillä. Juttukeikoilla olen käynyt jo Mikkelissä ja Tikkakoskella. Lisäksi kävimme Vekaranjärvellä rekrytoimassa uusia alokkaita PV:n erityistehtäviin. Elokuun alussa sitten olisi muun muassa tarkoitus polkea journalismin nimissä polkupyörämarssia noin 80 kilsaa Sodankylään, jossa sijaitsee Jääkäriprikaati... reportaasia pukkaa.

Matkalla Mikkelissä on huisia (not) mut ite ajoin!

Kuva kertoo kaiken olennaisen

Olen tällä viikolla koittanut hoitaa myös arkeani helpottavia asioita kuntoon. Ensiksi, olen käynyt varuskuntasairaalassa hakemassa täydennystä reseptilääkkeisiin. Operaatio oli huvittava, sillä täällä "veksiin" ei pääse kuin oikeassa varustuksessa, joka on: verryttelyasua mallia valtion virallinen (eli smurffipuku), M91 t-paita, lippalakki sekä lenkkikengät. Perillä sinun tulee vaihtaa tuulikaapissa päällesi urheilushortsit (pikkumustat) ja jalkaan ne armeijan släpärit, kaikki muu tavara pitää pakata reppuun/lomakassiin mallia vartion virallinen. Sitten ilmoittaudutaan ja istutaan penkillä ryhdikkäästi. Ei saa puhua, ei saa lukea mitään niin eikä tietenkään missään nimessä saa olla kännykkä esillä. Joten voin sanoa, että olihan se kokemus. Puistattaa ajatus mennä tuonne veksiin, jos olisi oikeasti kunnolla kipeä, kuten kuumeessa tai migreenikohtaus päällä. Huh-huh mitä touhua.

Toinen juttu, mitä sain aikaan on matka-ajanpidennyshakemus, eli MAP. Haen mappia koska minusta olisi mukava olla kotona ennen yhdeksää perjantaisin ja sunnuntaisin olisi mukava lähteä takaisin vähän myöhemmin kuin jo kolmelta. Katsotaan miten käy. Lisäksi olen aktiivisesti hakenut matkakulujani pois, sillä en ikinä muista tilata ennakkoon (ja ajoissa) paperilitteroita.

Joo-o. Tässä oon ollut niinku jännän äärellä jo pitkään, kun tuolla meidän varuskunta-alueella näkee semmoista, minkä haluan jakaa kanssanne. Nyt en ehdi valitettavasti kirjoitella asiasta edempää mutta lupaan seuraavaan blogipäivitykseen täyttä tykitystä ko. aiheesta!

Lopuksi vielä mieltäni lämmittänyt viesti, jonka bongasin Kaisaniemen metroaseman roskikseen liimattuna:

On mukava tuntea olonsa tervetulleeksi!