Keikkaa pukkaa

Täytyy sanoa, ettei tämä erityistehtäviin siirtyminen ole ollut mikään pehmeä lasku, vaikka niin saatoin olettaa. Lähtökohtaisesti uuteen yksikköön totuttautuminen vie oman aikansa mutta en nyt puhu pelkästään siitä, vaan ihan näistä kirjotteluhommista. Jos silloin peruskaudella tuntu paikoitellen siltä, että pitää opetella uudelleen kävelemään tms. niin nyt tuntuu, että pitää opetella uudelleen kirjoittamaan. Olo on kuin idiootilla lähes koko ajan. Ei vaan osaa!

Myös Pääesikunnan pihalla sataa joskus vettä

Lisäksi mulla on snadisti sopeutumisvaikeuksia. Olen toki myös toimituksen ainoa "uusi" eli koko muu poppoo, kuusi kappaletta, ovat olleet täällä kimpassa hommissa jo joku kolme kuukautta. Porukka tuntuu siis tietävän jutun juonen ja niillä on se oma ryhmähenki muodostunut. Tämä ei siis auta tilannettani yhtään. Olen se keltanokka täällä, jonka pitäisi sitten todistaa kykynsä ja koittaa päästä posseen mukaan. Koen sen hieman haasteelliseksi koska A. olen täälläkin selkeästi se vanhin, B. olen ainoa varuspalvelusta suorittava nainen täällä komennuspaikalla ja yksikössä on minun lisäkseni yksi soittokuntalainen, joten ei kovin paljoa hurraamista, C. olen toimituksessa ainoa varusmiesjohtaja, muut ovat miehistöä ja lopuksi tietenkin D. olen kuitenkin enemmän introvertti kuin ekstrovertti, niin vaikea se on päästä jengiin. Naisena minut sijoitetaan yksikössä naisten tupaan joka on eri kerroksessa kuin muun miehistön tupa, olen myös ainoa naisalkersantti yksikössä. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ettei minulle muisteta kertoa johtajille kuuluvia asioita tai muuten edes muisteta olemassaoloani. Oma herätyskin kannattaa tästä syystä huolehtia, sillä naisten tupaa ei päivystäjä aina muista herättää.

Noh, olenhan mää päässy ihmisten ilmoillekin aina välillä. Juttukeikoilla olen käynyt jo Mikkelissä ja Tikkakoskella. Lisäksi kävimme Vekaranjärvellä rekrytoimassa uusia alokkaita PV:n erityistehtäviin. Elokuun alussa sitten olisi muun muassa tarkoitus polkea journalismin nimissä polkupyörämarssia noin 80 kilsaa Sodankylään, jossa sijaitsee Jääkäriprikaati... reportaasia pukkaa.

Matkalla Mikkelissä on huisia (not) mut ite ajoin!

Kuva kertoo kaiken olennaisen

Olen tällä viikolla koittanut hoitaa myös arkeani helpottavia asioita kuntoon. Ensiksi, olen käynyt varuskuntasairaalassa hakemassa täydennystä reseptilääkkeisiin. Operaatio oli huvittava, sillä täällä "veksiin" ei pääse kuin oikeassa varustuksessa, joka on: verryttelyasua mallia valtion virallinen (eli smurffipuku), M91 t-paita, lippalakki sekä lenkkikengät. Perillä sinun tulee vaihtaa tuulikaapissa päällesi urheilushortsit (pikkumustat) ja jalkaan ne armeijan släpärit, kaikki muu tavara pitää pakata reppuun/lomakassiin mallia vartion virallinen. Sitten ilmoittaudutaan ja istutaan penkillä ryhdikkäästi. Ei saa puhua, ei saa lukea mitään niin eikä tietenkään missään nimessä saa olla kännykkä esillä. Joten voin sanoa, että olihan se kokemus. Puistattaa ajatus mennä tuonne veksiin, jos olisi oikeasti kunnolla kipeä, kuten kuumeessa tai migreenikohtaus päällä. Huh-huh mitä touhua.

Toinen juttu, mitä sain aikaan on matka-ajanpidennyshakemus, eli MAP. Haen mappia koska minusta olisi mukava olla kotona ennen yhdeksää perjantaisin ja sunnuntaisin olisi mukava lähteä takaisin vähän myöhemmin kuin jo kolmelta. Katsotaan miten käy. Lisäksi olen aktiivisesti hakenut matkakulujani pois, sillä en ikinä muista tilata ennakkoon (ja ajoissa) paperilitteroita.

Joo-o. Tässä oon ollut niinku jännän äärellä jo pitkään, kun tuolla meidän varuskunta-alueella näkee semmoista, minkä haluan jakaa kanssanne. Nyt en ehdi valitettavasti kirjoitella asiasta edempää mutta lupaan seuraavaan blogipäivitykseen täyttä tykitystä ko. aiheesta!

Lopuksi vielä mieltäni lämmittänyt viesti, jonka bongasin Kaisaniemen metroaseman roskikseen liimattuna:

On mukava tuntea olonsa tervetulleeksi!