Kolme vinkkiä siitä, kuinka selvitä hengissä marssilta

Ihan hetkeen en olekaan kerinnyt bloggailla. Faktahan on se, että täällä armeijassa oleminen vaan yksinkertaisesti haittaa sun muuta sosiaalista tai virtuaalista elämää. Vaikka kuinka tekisi mieli käyttää nettiä/kännykkää/tablettia, niin se ei vaan onnistu kuin silloin, kun on vapaa-aika ja vapaa-aika on vallan joustava käsite täällä huomaan mä... Meininki on siis vallan erilaista, mitä oli peruskoulutuskaudella (p-kausi), sillä nyt ollaan jumankekka ALIUPSEERIKOULUSSA.

Jos nyt ihan nopeasti summaan tuon edellisen blogikirjoitukseni jälkeisen elämän niin se menee näin:

• P-kauden vika viikko: ei oikein mitään tekemistä, löysäilyä ja hengailua kassulla, lipunryöstöö (jossa rökitettiin 1. ja 2. joukkueet ihan mennen tullen) sekä tupahäröilyä niin ja kamojen pakkausta sekä siirtoa uuteen yksikköön ja tupaan.

• Aliupseerikoulun (AUK) eka viikko: heti napshti nakki ja toimin oman linjan oppilasjohtajana (ei pääsyä iltavapaille ja hirvee vastuu), istuttiin oppitunneilla, RTK (superkiva marssijutska, josta lisää myöhemmin) ja viikonloppugines (ei päästy lomille).

• AUK:n toinen viikko: oppilasjohtajuuden perään heti toinen nakki, eli päivystys (ei pääsyä iltavapaille tai minnekään vaan pöydän ääressä kykkimistä), sitten neljän päivän maasto(taistelu)harjoituskokonaisuus ja lomille lomps. Itselläni tosin vain yhden päivän maastoharjoitus ja migreenikohtaus ==> Varuskuntasairaalan osastolla oloa ja sitten viä kuumeilua ja VUP sekä VMTL kaupan päälle.

Nyt sitten eletään jo AUK:n kolmatta viikkoa, joka on pitänyt sisällään kouluttamistaidon harjoitteita ja linjakohtaista eriytyvää koulutusta. Postaan tästä viikosta vielä erikseen jotain kivaa, sillä nyt prioriteettinä on kertoa teille RTK:sta ja otsikon mukaisesti, kuinka siitä selviää hengissä. 

RTK, eli ryhmätaitokilpailu on kilpailu, missä varusmiehet marssivat noin 10 hengen ryhminä mukavan pituisen lenkin tehtävärasteja suorittaen. Rasteilla testataan varusmiespalveluksessa opittuja taistelijan perustaitoja sekä ryhmän yhteistyökykyä. Aikaa kilpailun suorittamiseen on varattu noin vuorokausi. Pisteitä saa siis sekä rastien suorittamisesta että kokonaisajasta lähdöstä rastien kautta maaliin. Aika on pysähtynyt vain lepoalueella ja viimeiset rastit suoritetaan pikamarssina (kevennetty varustus, mutta kolminkertainen aika). Muu kisa suoritetaan täysvarustuksessa, johon kuuluu taisteluvyön (tetsarin), kypärän ja rynnäkkökiväärin lisäksi täyspakattu selkäreppu. Painoa kantamuksilla on yhteensä... no liikaa, jotain 40 kiloa.

Totuushan oli, että ennen RTK:ta kukaan meistä ei ollut kantanut täysvarustusta ja pisin yksittäinen marssimatka oli joku 12km. Oli siis hieman karua lähteä suorittamaan tätä pikkukisaa täpäri kannossa, kun matka oli yhteensä lähes 50 kilsaa ja ruokana vain mukana kannettava sissimuona (ja protskupatukat). Reitin varrella nukuimme levähdysalueella noin 2 tuntia taivasalla makuupusseissa. Kisa oli siis todella raskas sekä fyysisesti että henkisesti.

Lupasin otsikossa kuitenkin antaa vinkkejä siitä, miten tuommoiselta marssilta voi selvitä lähes ehjänä, hengissä ja keskeyttämättä. Ensimmäinen asia on huolehtia jaloista! Marssi niillä kengillä, millä olet tottunut eniten kävelemään. Omalla kohdallani ne olivat talvikumpparit. Jalkojen huoltoon ennen marssia kuuluu myös tietenkin pesu ja kynsien leikkaaminen mutta sitten ennen puhtaiden sukkien laittoa jalat kannattaa talkata tai rasvata kunnolla hiertymien välttämiseksi. Sukkina suosin itse nylon nilkkasukkaa (sukkahoususukka) ja siihen päälle sitten ne intin perussukat (mustat). Talvikumppareihin tuli tietenkin näiden lisäksi minulla ne huopavuoret. Kumpparit jalkaan ja kunnon kiristys nilkan pääktä erillisillä nahkaremmeillä. Sukkien vaihto levähdyspaikalla tai aiemmin jos ne ovat kastuneet. Tällä tapaa itse säästyin rakoilta, hiertymiltä ja marssimurtumilta.

Toinen asia on muistaa juoda kokoajan vähän ja syödä välipaloja aina tauoilla. Itse selvisin koko taipaleen 3 proteiinipatukalla, Tuplalla, rusinoilla sekä Beef jerky -kuivalihalla. Nälkä ei tullut, kun ei sitä liikaa ajatellut ja huolehti siitä juomisesta.

Henkisestä jaksamisesta huolehtiminen on kolmantena listalla, koska ajatukseni eivät juokse nyt täysin lineaarisesti. Ihan hyvin se voisi olla ensimmäisenä, sillä fysiikan pettäessäkin sitä jaksaa vielä sisulla eteenpäin, mutta toisin päin homma ei toimi. Omaa suoritusta ajatellen oli tärkeää, etten kisatessa tiennyt miten hurjan pitkää taivalta sitä ollaankaan tekemässä. Ei välttämättä olisi usko riittänyt, jos heti lähdössä olisi tiennyt marssin pituutta. Oletukseni oli, että koska RTK on heti näin alyssa niin sen on oltava lyhyempi ja kevyempi kuin edellinen. Siitä oli hyvä aloittaa. Tärkeää on myös jutella ja tsempata muita sekä imeä sitä ryhmän tukea itseensä. Itse heitin puujalkavitsejä, mutta kun oma jaksaminen oli koetuksella, olin hiljaa ja pyysin ryhmää hidastamaan tahtia. Kyllä sitä monesti oli "äitiä ikävä" ja mieli teki lopettaa, vaan kun ei halunnut tuottaa pettymystä muille ja pettää itselle tehtyä lupausta, niin sitä vain oli jatkettava. Välillä laulatti, välillä ajatuksissa kävi Isä meidän. Tunteiden skaala oli aikamoinen. Jotenkin jalkaa vain jaksoi laittaa toisen eteen. Toinen päivä oli helpompi kun tiesi, että tänään se loppuisi ja pääsisi kassulle.

Täytyy sanoa, että meidän ryhmä, joka tuon koko RTK:n suoritti, oli aivan mahtava! Yksin en olisi pärjännyt. Niin sitä löytyy uusia puolia tämmöisestä vanhastakin. Kisaa ei voitettu, eikä oltu lähelläkään, vaan ei sillä väliä. Kuntoisuusloma tuli ja upea kokemus!

Valmiina marssille! (NOT!)

Mie romahan!

Taisteluvyössä on tietenki TAISTELUbanaanit!

Viime viikko oltiin ampumaleirillä ja nautittiin leirielämästä sekä taisteluharjoituksista oikein olan takaa. Tämän lisäksi meillä oli "Haaveet kaatuu" -päivä, eli meille kerrottiin jatkosijoituspaikka sekä palvelusaika. Noh minun kohdallani kaikki meni niin kuin pitikin: ensiksi johtajakoulutus Lentosää AUK:n kanssa ja sitten, kun alikersantin natsat on rinnassa, niin loppuvuoden vietän Pääesikunnassa ruotuväkeläisenä. Mutta kyllä monilta ne haaveet kaatui ja kaikki eivät päässeet sinne minne olisivat halunneet.

Itse leiristä pitää sen verran kertoa, että ammunnat olivat pääasiassa todella jännittäviä ja mielekkäitä. Ohjelmassa oli taisteluparin torjunta-ammunta, pimeäammunta, simulaatioammunta, taistelupartion hyökkäysammunta, miinanraivausräjähteen tekeminen ja lopuksi vielä suojeluvarusteiden tiiveyskoe. Vähemmän mielekästä oli tietenkin ne siirtymiset leiripaikalta eri ammunta-alueille. Marssittua tuli varmasti reilusti yli 30 kilometriä viikon aikana ja aina taisteluvarustuksessa (kypärä, tetsari ja sipulisäkki mukana). Tämän lisäksi aina oli joko kylmää tai märkää mutta useimmiten molempia. Nälkäkin oli usein, sillä maastoruoan taso oli jotain kamalaa.

Nukuttua sai kohtuullisesti ja lähinnä itseäni vaivasi selkäkivut, sillä eihän näin vanhan ja raihnaisen selkää ole tehty kestämään kovaa patjaa yöstä toiseen. Toki välillä piti valvoa kipinävuorossakin mutta se ei mielestäni ollut niin paha nakki. Pahin nakki ei myöskään ollut (muiden kuin minun jätösten takia) tukkeutuneen vessan avaaminen karhupumpulla kahteen otteeseen. Mielelläni sen tein yhteisen edun takia, sillä vessan seinässä luki, että mikäli ne rikkoutuvat/tukkiutuvat, niin kaikki vessat saattaavat mennä käyttökieltoon, joten siitäkin selvittiin.

Mikä eniten ärsytti ja otti päähän, oli muun muassa niiden omien joukkuetovereiden asenne heti "Haaveet kaatuu" -päivän jälkeen. Sitä ininän, itkemisen ja valituksen määrää! En olisi ikinä uskonut, että (ainakin näennäisesti) aikuisten ihmisten suhtautuminen ja käytös voi olla niin lapsellista ja ärsyttävää. Tietenkin kaikki ärsytys kertaantuu tuollaisella metsäleirillä ainakin kolminkertaiseksi pelkästään olosuhteiden takia mutta silti... ei avauduta! Se negatiivinen energia, mitä niiden "lapsosten" verbaalinen purkautuminen toi, meni kyllä minulla luihin ja ytimiin. Melkein iteltänikin meni maltti ja hermot, mutta onneksi karate on opettanut minulle itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Selvisin siis leiristä, mutta kyllä se on vaikea ymmärtää tuollaista suhtautumista ns. elämän pieniin vastoinkäymisiin. Eihän nämä isänmaantoivot ole lähelläkään valmiita oikeaan elämään, jos jo tässä vaiheessa pälli leviää kun yhtäkkiä ei kaikki olekaan kivaa ja siistii. Tämä täti-ihminen on hyvin, hyvin huolestunut. Onneksi joukossa oli myös niitä, jotka suhtautuivat asiaan aikuismaisesti. Vielä on toivoa.

En viitsi tämän enempää aavautua itsekään täällä, vaan meinaan antaa olla ja sinnitellä p-kauden (ensi viikko on vika viikko) loppuun kunnialla. Sitten otan vastaan AUK:n tarjoamat haasteet jännityksellä. TJ 298!

Selfie parakkivessassa keskellä yötä. Wow! Such sexy - so pretty!

Jännän äärellä

Aika huisia, meillä oli vala tuossa viime lauantaina ja omaisten tukemana saatiin kuin saatiinkin vanottua sotilasvala usvaisessa helmikuun säässä. Nyt ei olla enää alokkaita vaan kunnioitusta herättäviä Lentosotamiehiä koko sakki :) Kyllä kelpasi ottaa muutama sotilaallinen valalomalla kera joukkuetovereiden sekä rentoutua ja nähdä kavereita.

Peruskoulutuskautta on nyt jäljellä 1 päivä ja 2 viikkoa, joista seuraava vietetään ampumaleirillä ja sitten se viimeinen taas kassulla. Nyt muutenkin alkaa olemaan mielenkiintoista, sillä jatkosijoituspaikat ja palvelusaika määritellään ihan lähitulevaisuudessa. Viimeisiä pisteitä jatkoa (AUK) ajatellen ollaan keräilty tällä viikolla ampumataitotestissä, taistelijan tutkinnossa sekä johtajatehtäväradalla. Näiden lisäksi suoritin myös yhden rästimarssin ja paraikaa olen komennuksella tai oikeastaan tulossa jo pois (Helsingistä). Kävin siis Puolustusvoimien erityistehtäviin liittyen valintatilaisuudessa.

Ampumataitotesti ei mennyt ihan niin kuin piti, vaan tulos jäi heikoksi... mutta ainakin jatkossa on helppo parantaa, eikös juu! Taistelijan tutkinnostakin jäi vähän epävarma olo, vaikka kyllä osa rasteista meni erittäin hyvin. Johtajatehtävärata taas oli ihan mun lemppari! Tykkäsin tosi kovasti ja tuntui, että se meni niin kuin piti. AUK:ia ajatellen mahdollisuudet ovat vielä olemassa ja myös mielekästä erityistehtäväpaikkaa olis minulle nyt petailtu tuonne pääkaupunkiin. Tässä vaiheessa alkaa oikeesti jännittää, että mistä sitä vielä itsensä löytää. Noh, ensin pitäisi selvitä ampumaleiriltä elossa pois. Pitäkää peukkuja!

Vapautustaistelijana, eli VPO ja VMTL tutuiksi

Tiedättekö mikä niissä ekoissa lomissa on mahtavinta? No se, että olet aivan täysin ratki-puhki-poikki (eli väsynyt) ja sitten pitäisi keritä käymään kaikkialla ja nähdä kaikkia perheenjäseniä sekä kavereita ja sitten pitäis oletettavasti keritä myös nollaamaan (eli viettämään iltaa yökerhoissa/baareissa), koska sitäkään ei pääse koskaan tekemään... ja sitten tietenkin pitäisi saada myös tarpeeksi lepoa, että jaksaisi taas palvelusta. Omalla kohdallani näistä tavoitteista toteutui perheen näkeminen ja lepääminen. Muuhun ei vaan ollut tarpeeksi virtaa. Pahoittelen. Sitä vaan oli liian väsynyt ja sitten vielä kivassa flunssassa, jotta ei olisi liian helppoa.

Suunnitelmissani oli siis levätä ja parannella flunssaa, että olisin mahdollisimman skarppina ja valmiina lähtemään sunnuntaina 26.1 kauan suunnitellulle reissulle Brysseliin, jota varten olin jo erikseen anonut ja saanut kapteenilta lomaa. Tarkoitus oli tulla takaisin Suomeen tiistai-iltana ja sitten ilmoittautua omassa yksikössä keskiviikkona aamuyöstä kello kahteen mennessä. Kaikki siis valmiina sekä hienosti suunniteltuna ja aikataulutettuna. Mikä voisikaan mennä pieleen? Ei tietenkään mikään, sillä elämäni on yhtä Strömsöä vaan.

Väärin. Sunnuntaina kävi tietenkin pienimuotoinen tapaturma: nenäni murtui, jonka seurauksena sitten terveyskeskuksen päivystykseen ja tilannearvioon. Onneksi ei käynyt sen pahemmin ja muu naama oli kutakuinkin ehjä, samoin kuin hampaat, joten lääkäri nihkeillen antoi minulle luvan matkustaa. Riskinä oli, että nenäverenvuoto voisi alkaa uudelleen koneessa paine-erojen takia ja sitten voisi tulla joku infektio mutta kuten sitä sanotaan, niin moni on kotiinsakin kuollut. Summa summarum: riskit on olemassa, tekee sitä mitä tahansa. Läksin siis reissuun ja otin mukaan vain kunnolla särkylääkkeitä ja mahdollisimman peittävää meikkivoidetta, sillä silmät alkoivat olla kuin pandalla.

Reissulla vointi ei ollut paras mahdollinen vaan huonovointisuus ja väsymys painoivat kovin, mutta onneksi mukana oli ihania ihmisiä katsomassa perään ja pitämässä huolta. Enemmän olisi harmittanut, jos en olisi lähtenyt matkaan. Pääsin siis suhteellisen kunnialla takaisin Suomeen ja omalle kassulle, jee!

Keskiviikkona olikin sitten mukavaa. Koko muu varuskunta (lääkintämiehiä, spolleja ja muutamia muita lukuunottamatta) oli lähtenyt jo maanantaina maastoharjoituksiin, eli mettäleirille ihan toiselle puolella Suomea, joten kolkkoa ja tyhjää oli. Samalla tietenkin kaikki toiveet päästä vielä jälikäteen mukaan leirille kariutuivat, sillä edessäni oli aamuvastaanotolle meno ja lääkärin arvio murtuneestä nenästä, sillä turvotus oli oletettavasti sen verran laskenut, että näkisi nenän sisäiset vahingot koko komeudessaan.

Aamuvastaanotto on vain semmoinen systeemi, että sinne kun menee, niin on varauduttava tuntien odotteluun. Mikään ei siis eroa ns. normaalista terveyskeskuksen touhusta. Pääsin sitten jossain vaiheessa lääkärin luo, joka sitten katsoi parhaaksi lähettää minut Keskussairaalaan korva-, nenä- ja kurkkupoliklinikalle, jossa minut arvioi sitten ihan erikoislääkäri. Nenä on murtunut mutta jotenkin tosi pätevästi sillälailla keskeltä, ettei pahaa vinoutta ole. Joku pieni verenpurkauma on ja paljon turvotusta, joten nenä piti puuduttaa ja verenpurkauma piti ronkkia piikeillä veks. Sitten uusi aika perjantaille, jotta nenän se pieni virheasento voitaisiin oikaista. Voin kertoa, että se kun turvonnutta, kipeää ja murtunutta nenää ronkitaan ja puudutetaan niin se muuten sattuu. Ihan siis aikuisten oikeasti oli kamalaa. Onneksi minua hoitanut lääkäri osasi todellakin asiansa ja mukana oli ihan superpätevä hoitaja tukemassa (pitämässä kädestä ja muistuttamassa hengittämisestä).

Puudutustikkuja nenässä. Komiaa ja kivuliasta.

Kun pääsin takaisin varuskunnan terveysasemalle niin nenä oli vielä puudutuksen alainen mutta kipua oli odotettavissa, sillä vertahan sitä tuli ronkitusta nokasta. Niin ja kaiken kukkuraksi nousi vielä kuumetta, jes! No lääkäri oli aamulla kirjoittanut minulle jo kolme päivää VMTL-vapautusta (vapautus marssi- taistelu- ja liikuntakoulutuksesta) ennen sitä keskussairaalakäyntiä mutta, koska odotettavissa oli lisää kipua ja kuumetta, niin hoitaja muutti vapautukset kahdeksi VPO-vapautukseksi (vapautus palveluksesta oppitunteja lukuun ottamatta) ja yhdeksi VMTL-vapautukseksi. En siis yksinkertaisesti tehnyt (pystynyt ja/tai saanut tehdä) keskiviikkona ja torstaina kassulla yhtään mitään. Aika meni nukkuessa ja ruoka-aikoja odotellessa.

Onneksi muu porukka palasi leiriltä torstai-iltana, niin sai ainakin jotain tekemistä ja sitä seuraa! Oli muuten pikkasen tylsää olla lähes ainoa alokas paikalla ja varsinkin, kun kaksi muuta vapautustaistelijaa oli miehiä, niin enhän mä niiden kanssa voinut olla samassa tuvassa ja sillä tavalla hengailla. Mutta siis kun muu joukkue palasi, niin eniten ärsytti se, kun ne joutuivat ihan väsyneinä siinä sitten vielä huoltamaan yhteisiä ja omia varusteitaan ja minä en voinut (en saanut) auttaa vaan piti sitten vaan olla yksin tuvassa. Kaikki olivat ilmeisen hienosti tsempanneet leirillä vaikka tietenkin porukka oli uuvuksissa. Kovasti tietenkin kyselivät mun nenästä, koska näkyyhän se... aikamoista olla musta huolissaan, kun ite ovat siellä selviytymisleirillä tahkonneet koko viikon. Aika ihkuu.

No perjantaina mulla oli siis enää VMTL ja odotin, et pääsisin muun joukkueen kanssa osallistumaan koulutukseen mutta tietenkin ohjelmassa oli sulkeisia ja liikuntakoulutusta, joihin kumpaankaan en saanut osallistua mutta tottakai mun piti olla paikalla katsomasaa. Katselin siis pihalla paikallani, kun muut tekivät sulkeisharjoituksia. Ja kyllä, ulkona oli ihan kunnon pakkanen ja palelin kun ei päässyt mitään tekemään. Onneksi meidän kokelas otti minut mukaan kun harjoiteltiin liikkeessä kunnianosoittamista, ei siis varpaat ja sormet ihan ehtiny jäätyä irti ;)

Liikuntakoulutus oli sitten sisällä ja katselin vierestä kun muut teki kuntopiiriä. Jännää oli. Onneksi siitä sitten aika pian pääsin kapteenin haastatteluun (koskien siis jatkosijoitusta) ja sen jälkeen mun pitikin lähteä jo komennukselle, eli siis takaisin sinne Keskussairaalaan nenänronkintaan. Uudestaan siis kamalaa kivuliasta puudutusta ja sitten ihan kunnon rassaamista pihdeillä ynnä muilla kidutusvälineillä, että saadaan nenä oikeaan asentoon. Mutta se nenähän liikkui ihan vaan tosi vähän ja sitten lääkäri totesi, että: "Ei tää enempää liiku. Tää on vaan ihan turvoksissa ja varmaankin synnynnäisesti tällai ahdas." Jotta kiitos, hei.

Olipa oikein mahtavan kivaa, että sitä nenää piti kumminkin uudestaan ronkkia ja vääntää. No kuulemma, jos tää turvotus ja tukkoisuus ei ala häviämään niin sitten pitää nenän asentoa korjata leikkaamalla. Olen itse ainakin kyllä kovasti sitä vastaan ja toivon NIIN paljon, että tää tukkoisuus olisi vaan perusflunssaa eikä mikää murtuman aiheuttama juttu. Haluaisin vaan toimivan nenän ja mielellään, jos ei ois mitää pahoja arpia naamassa, niin olis plussaa. Sanon siis leikkaamiselle: ei kiitos.

Ensi viikon ohjelmaa en vielä tiedä. Maanantaina pitää vissiin käydä taas aamuvastaanotolla hoitamassa paperiasioita ynnä muuta, joten ainakin aamupäivän koulutuksen missaan taas. Ensi viikolle on luvattu vain ihan vähän pakkasta, joten tuskin ollaan menossa ampumaan. Sillä jotenkin se vaan on niin, ettei meidän joukkue ammu tai marssi ellei sitä pakkasta oli vähintään se -25 astetta, se olisi muuten liian helppoa :) ehkä me sit vaikka hiihdetään nyt kun luntakin on tullut. Noh, vakavasti ajateltua ensi viikolla keskitytään varmasti ainakin ensi lauantain valatilaisuuteen, koska se on suuri päivä se.

Loppuun vielä viikon teemabiisi (ainakin melkein).

Kolmas viikko alkanut

No huh-huh... siis täällä on ollut vähän kiirus. Olisin kirjoitellut aiemminkin mutta valtio on tarjonnut mukavasti tekemistä täällä heti ensi hetkistä alkaen. Koitetaanpa nyt kumminki tiivistää kuluneiden viikkojen tunnelmia ynnä muuta settiä.

Heti alkuun, kun pääsi perille, niin alkoi ihan kunnon setit. Ei mitään "pehmeää laskua" vaan suoraan sisäänkirjautumisen jälkeen hakemaan varusteita. Siis noin 40 kiloa tavaraa säkkiin ja kantoon. Säkki oli tietenkin sellainen, ettei sitä pysty mitenkään ergonomisesti nostamaan tai kantamaan. Kivaa siis oli ja teki tosi hyvää tämmöiselle selkäraihnaiselle. Jollain ilveellä ne tavarat kuitenkin päätyi omaan tupaan ja kaappiin asti.

Morttisäkki ja reppu. Painoivat tonnin... no ei nyt ihan mut pahalta tuntu.

Ekasta viikosta ei oikein muistakaan mitään. Niin paljon tuli vaan uutta asiaa ja opittavaa,  ettei mitään pysty oikein erittelemään. No sen muistaa, että toisena päivänä saatiin rokotteet ja terveystarkastuksetkin oli joskus aika alussa. Meidän joukkue on tietenkin paras kaikista ja meidän alikersantit (ryhmänjohtajat) on varmaan maailman parhaimmat. Niin kuin on myös ylemmät johtajat. Tosi hyvä fiilis on ollut ekoilla viikoilla, kiitos niiden.

Yläpeti, ei oo paras mutta on ainaki mun oma peti. Ensimmäinen punkkayritys.

Oma taistelujakkara ja pinkka kuvassa vasemmalla. Priimaa pukkaa ;)

Tokalla viikolla kiristettiin vähän tahtia ja otettiin enemmän fyysistä rasitusta. Juostiin muun muassa 7 kilometrin lenkki (tuntu pahalta), oli ensimmäinen taisteluharjoitus, eli tetsattiin metsässä yksi päivä (tuntu vähän pahalta ja teki kipiää se syöksyily) ja siihen perään sitten viikonloppu kiinni (tuntui ihan hirveeltä). Kiinnioloviikonloppu meni sitten ampumaharjoituksissa ja siihen liittyvissä oheiskoulutuksissa. Alkuun marssittiin tetsarit selässä 7 kilsaa suuntaansa sinne ampumaradalle, sitten paleltiin ja ammuttiin...  sitten lopuksi opittiin kertasinkoa, telamiinaa ja käsikranaattia käyttelemään. Sunnuntaina sitten sama uusiksi miinus tetsarit ja oheiskoulutus.

Harmikseni heräsin sunnuntaiaamuna migreeniin, joten kävin vähän terveysasemalla vuodelevossa, jonka jälkeen pääsin sitten autolla ampumaradalle ampumaan, vähän makuulta ja vähän polvelta. Ei oikein mennyt putkeen mutta pääasia oli, että pääsi ampumaan ja kävelemään sitten takaisin kasarmille. Nyt sitten vaan särkee ja sattuu. Enimmäkseen vissiin lihaksia, joten eiköhän se tästä ohi mene ja iloksi muutu. Lomalle päästää jo kolmen päivän päästä! Mahtavaa,  että on jaksanut ja pystynyt olee täällä tähän asti ja jatkoa seuraa :)

Vielä loppuun lyhyt tiivistys fiiliksistä:
- tämä ON fyysistä ja raskasta, silti ei tee mieli lopettaa
- olen todellakin vanhin alokas täällä ja vähän sillä tapaa eri lähtökohdista tänne tullut
- täällä kokee niin paljon uutta ja siellä omalla epämukavuusalueella saa olla ihan runsaasti
- en olekaan ihan varma mihin tehtäviin haluan hakeutua

Kauhajoki - Muista koputtaa ! (jos olet mies)

Huomenna se alkaa

Nyt kun tässä alkaa jo sen verran jännittämään, että keksin mitä ihmeellisimpiä askareita itselleni, jotta saisin ajatukset pois huomisesta, niin laitetaan samaan syssyyn tämä intti-blogikin pystyyn. En kyllä kykene yhtään sanomaan, miten usein kerkeän tänne kirjoittamaan, mutta yritys on ainakin hyvä kymmenen.

Alkuun haluaisin sanoa sen verran niille, jotka miettii että miksi minä nyt sinne armeijaan väen vängällä (ja vielä näin kypsällä iällä) halusin, että se vain tuntui oikealta ratkaisulta silloin kun hain. Ajatus on ollut mielessä jo kauan, vuosien ajan ja nyt sitten oli tilanne se, että ikä tulee vastaan. Tämä reitti oli nyt vaan katsottava tai en olisi osannut olla itseni kanssa tietäen, että tämä vain lipsahti sormien välistä. Joku viisas joskus taisi sanoa että: "Jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus". Tämä on nyt minun mahdollisuuteni. Koitan ottaa kaiken irti ja suhtautua koko inttiin avoimin mielin ja turhaa stressaamatta. Te jotka minut tunnette, voitte nyt tässä vaiheessa tuhahtaa, sillä kontrollifriikki minussa kyllä taitaa tuon turhasta stressaamisen ;)

Lyhyesti vastauksia kysymyksiin (joita ehkä mietitte): Ensiksi, kyllä. Minua jännittää huominen. En meinaa saada kunnolla nukutuksi ja jotenki vaan on hermostunut fiilis. Tämä on kuitenkin ihan normaalia ja hyväksyttävää, eli sitä tervettä uuden pelkoa. Kun ei tiedä mitä odottaa niin pelkää aina pahinta. Pessimisti ei pety. Toiseksi, en tiedä kuinka kauan meinaan palvella tai lähdenkö AUK/RUK taipaleelle. Kaikki ajallaan. Kolmanneksi, kyllä minua hieman jäätää se fakta, että suurin osa yhtä aikaa aloittavista aloikkaista on todellakin minua sen noin 10-vuotta nuorempia... mutta seura tekee kaltaisekseen? Enköhän minä sulaudu joukkoon.

Voin sanoa, että muuten tällä hetkellä on todella hyvä olo ja se johtuu eilisestä. Pidin siis pienimuotoiset läksiäiset, joihin osallistuneilta henkilöiltä sain kyllä mielettömän paljon tukea ja tsemppiä huomiselle (ja koko palveluskaudelle). Monet lupailivat tulla moikkaamaan Sotkuun ja antoivat paljon hyviä ohjeita armeijaa varten, joten ei minua unohdeta vaikken täällä siviilipuolella hetkeen vaikuttaisikaan.

Mutta nyt pitää pikkuhiljaa alkaa nukkumaan... unirytmini ei ole vielä ihan "armeijatasoa". Lähinnä tässä vaan miettii, et mitä mukaan huomenna ja monelta kannattaisi olla paikan päällä, että olisi ajoissa mutta ei liian ajoissa ja mitäköhän siellä sitten tehdään huomenna vai alkaako oikea arki vasta tiistaina ja löytyykö sopivankokoisia varusteita ja tuleekohan minkä verran muita naisia paikalle ja millaisia ne ovat ja ja...

Jo pikkutyttönä piti harjoitella oikeaa tervehtimistä